Näissä dialogeissa käytetään yksityisyyden ja kunnioituksen tarpeen vuoksi roolinimiä Hertta ja Hurtta. Hurtta on aina se, joka haluaa tulla kuulluksi, ja Hertta se, joka haluaa kuunnella toista. Kyseessä eivät siis ole joka kerta samat henkilöt. Jos haluat tuoda oman tilanteesi muiden luettavaksi tällaisen dialogin muodossa, ota yhteyttä!

Kun todellisuudet eivät kohtaa


Hertta kuuntelee puhelimessa iäkästä läheistä sukulaistaan Hurttaa, jonka todellisuus joskus poikkeaa hyvinkin paljon muiden todellisuudesta. Hertta ei luota siihen, että yhteys Hurttaan säilyisi, mikäli hän toistuvasti kertoisi, miten hänen todellisuutensa eroaa Hurtan todellisuudesta ja antaa itselleen empatiaa hiljaa mielessään. Hurtta on juuri palannut kotiin hoitokodista, jossa vietti viikon antaakseen lähiomaiselleen viikon vapaata omais-hoitajuudesta.

Hertta: Heissan! Mitä sinulle tänään kuuluu?

Hurtta: No nyt kuuluu ihan hyvää kun oon taas kotona.

Hertta: Okei. Kiva kuulla. Oliko siellä jotenkin rankkaa olla siellä hoitokodissa viime viikko?

Hurtta: No kyllähän siellä se viikko meni kun en muuta tehny kun makasin sängyssä.

Hertta: Ihanko totta? Etkö käynyt kävelyllä ulkona ollenkaan?

Hurtta: No en kertaakaan.

Hertta: Vai niin.Ihmettelen, kun sinusta on ollut aina niin tärkeätä päästä lenkille. Minkälainen paikka se hoitokoti oli?

Hurtta: Se oli sellainen pimeä kellarihuone, jonne tällaiset vanhat ihmiset laitetaan vähän niin kuin säilöön.

Hertta (antaa empatiaa itselleen hiljaa mielessään: Apua! Minä en käsitä! Miten Hurtan kokemus voi olla tuollainen? Surettaa kovasti, koska haluaisin, että todellisuutemme kohtaisivat. Lisäksi surettaa, koska haluaisin rakkaiden ihmisteni pystyvän nauttivan elämästään vanhoinakin.)

Sanoo Hurtalle:
Pimeä kellarihuone? Kerro enemmän? Eikö sinne saanut riittävästi valoa?

Hurtta: Ei saanut. Ehkä sinne olisi voinut kutsua jonkun vahtimestarin, mutta en sitten viitsinyt kun nukuin vaan pimeässä koko viikon.

Hertta (on vielä enemmän empatian tarpeessa: Hurtta luulee, että on viettänyt viikon pimeässä kellarihuoneessa, vaikka on ollut tasokkaassa hoitokodissa – tämä on niin surullista, tarttisin löytää jonkun keinon, mikä auttaisi Hurttaa ymmärtämään, miten hullulta tämä mielestäni kuulostaa)

Sanoo Hurtalle:
Minun on tosi vaikea uskoa, että valoa olisi ollut niin vaikeata saada. Olisitko kaivannut enemmän huolenpitoa?

Hurtta: Totta se on. Ruokaakaan minä en sitten syönyt yhtään mitään koko viikkoon.

Hertta (itselle empatiaa: Minun on koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa kuunnella, alan olla ihan epätoivoinen, kun haluaisin tuon rakkaan ihmisen kykenevän näkemään sen, miten hänestä yritetään pitää huolta. Lisäksi surettaa se, että kun hänen elämänsä sisältää muutenkin noin vanhana niin paljon luopumista kaikesta, mikä on aiemmin tuottanut iloa, niin toivoisin, että hän näkisi edes niitä asioita, mitkä saattaisivat tuottaa iloa tässä elämäntilanteessa sen sijaan, että näkee asiat noin eri tavalla kuin minä)

Sanoo Hurtalle:
Tuokin kuulostaa uskomattomalta. Sanotko, ettet syönyt mitään ruokaa kokonaiseen viikkoon?

Hurtta: En syönyt. Olisi siellä toisessa kerroksessa ollut joitain ravintoloita, vähän niin kuin ravintolakansi, mutta sinne oli niin jyrkät ja pitkät portaat, etten minä sitten yrittänytkään sinne saakka päästä.

Hertta (pidättelee itkua, kun ajattelee, miten on kuullut, että rakennus on yksikerroksinen ja siellä on tarjoiltu lämmin ateria 3 kertaa päivässä – huomaa, miten suru kasvaa ja empatian tarve vaikuttaa selvästi kykyyn olla läsnä)

päättää ilmaista edes jotain tästä Hurtalle:
Onpa todella surullista kuulla miten kuvailet viime viikkoa, kun niin toivoin, että olisit viihtynyt siellä hoitokodissa ja haluaisit ehkä mennä sinne uudelleenkin tarvittaessa.

Hurtta: Niin. Olishan se kiva, mutta täällä kotona on parasta olla.

Hertta: Niin. Sinä taidat viihtyä ihan parhaiten vaan kotona?

Hurtta: Joo. Se on minulle helpointa.

Hertta: Onko se helppoa kun on oma ihminen, jolta pyytää apua ja kaikki paikat on tutut ja turvalliset?

Hurtta: No niinhän se on. Monet monet asiat ovat muuttuneet niin vaikeiksi.

Hertta: Surettaako sinua, kun ajattelet, miten hankala nykyisin on tehdä joitain asioita, mitkä nuorempana olivat helppoja ja haluaisit luottaa omiin taitoihisi?

Hurtta: Kyllä. Päivä päivältä on vaan hankalampaa.

Hertta: Niin. Onko se raskasta, kun tietää, että taidot ja voimat vaan koko ajan hupenevat?

Hurtta: No on se. Hiihtämäänkään en enää uskalla lähteä ollenkaan – en yrittämäänkään.

Hertta: Niin, sinä niin nautit ennen hiihtämisestä ja sekin surettaa, kun et luota, että siihen pystyisit enää?

Hurtta: Joo, mutta eihän minulla täällä mitään hätää ole, kun kuitenkin minusta koko ajan huolta pidetään.

Hertta: Onko niin, että olet samalla myös kiitollinen siitä, että sinusta huolehditaan, vaikka onkin niin raskasta luopua niin monista asioista, jotka ovat tuoneet elämään iloa?

Hurtta: No niinhän se on. Sekin on niin kiva kun sinä soitit. Kiitos sinulle siitä. Nyt minä taidan lähteä tästä lepäämään.

Hertta: Kiva kuulla, kiitos kun kerroit. Minustakin oli taas mukava kuulla äänesi. Soitetaan taas.