Näissä dialogeissa käytetään yksityisyyden ja kunnioituksen tarpeen vuoksi roolinimiä Hertta ja Hurtta. Hurtta on aina se, joka haluaa tulla kuulluksi, ja Hertta se, joka haluaa kuunnella toista. Kyseessä eivät siis ole joka kerta samat henkilöt. Jos haluat tuoda oman tilanteesi muiden luettavaksi tällaisen dialogin muodossa, ota yhteyttä!

Työstä irtisanoutuminen ja työttömyys

Hertta:Minä kuulin, että olet sanonut itsesi irti työpaikastasi.

Hurtta:Joo. Tuli mitta täyteen.

Hertta:Ai mitta täyteen? Haluatko kertoa siitä enemmän?

Hurtta:No joo, Mä en enää jaksanu sitä tapaa, miten siellä ihmisiä kohdellaan ja miten meidän talon työntekijöiden ja johdon arvot ovat ihan ristiriidassa keskenään.

Hertta:Kuulostaa siltä, että väsyit jotenkin siihen, miten eri tavalla mielestäsi johto ja työntekijät näkivät työyhteisön tilanteen?

Hurtta:Joo väsyin, koska sehän sitten heijastui kaikkiin päätöksiin ja meitä koskeviin odotuksiin.

Hertta:Eli uskot, että sinä ja jotkut muutkin työntekijät olivat tyytymättömiä johdon päätöksiin, jotka koskivat teitä?

Hurtta:Kyllä. Varmasti suurin osa meistä oli tyytymättömiä.

Hertta:Yrititte varmaan ottaa asioita puheeksi, veikkaan. Miten siinä kävi?

Hurtta:Huonosti kävi. Kyllä yritettiin, mutta yleensä vastaus oli, että näin on päätetty tehdä. Eli yleensä me kuulimme asioista vasta sitten kun päätökset oli jo tehty.

Hertta:Ja sinulle ja ehkä kollegoillesikin olisi tärkeätä olla itse osallinen päätöksenteossa?

Hurtta:Joo olisi, koska meillä nimenomaan oli se tieto, mitä päätöksen tekemiseen tarvittiin ja päätöksentekijöillä sitä ei ollut.

Hertta:Eli tarvitsitko luottamusta siihen, että johto olisi enemmän selvillä työntekijöiden tilanteista?

Hurtta:Joo. Ja olisi selvillä myös itse siitä työstä. Nyt tuntuu, että me oltais oltu ihan näkymättömiä, meitä ei nähty eikä kuultu.

Hertta:Eli väsyitkö nimenomaan siihen, miten vaikeata oli yrittää tulla nähdyksi ja kuulluksi?

Hurtta:Joo, joo. Mä väsyin siihen, että mitä meiltä virallisesti odotettiin ja haluttiin, oli ihan eri asia kuin se mihin me oltiin itse hyvin sitoutuneita ja mitä me yritimme siellä parhaamme mukaan tehdä ja toteuttaa.

Hertta:Kuulostaa ihan siltä kuin sinua olisi ohjattu tekemään jotain ihan eri työtä kuin mitä itse olit mennyt sinne tekemään? Olisitko halunnut, että johdon ja sinun todellisuudet olisivat kohdanneet tehokkaammin?

Hurtta:No kyllä. Juuri sitä. Me tehtiin kuntoutuksessa asiakkaiden kanssa töitä hyvin asiakaslähtöisesti. Siitä, itse työn tekemisestä ei johto tiennyt mitään. Jos saimme joskus muka tekemästämme työstä positiivista palautetta tai jopa kerran yksi bonusmatka Tallinnaan, niin se oli siitä hyvästä, että olimme saaneet muka säästettyä kuluja!

Hertta:Minä kuulen tuossa nyt kaksi asiaa, toisaalta sen, miten olisit kaivannut johdon perehtymistä omaan tyypilliseen työhösi ja toisaalta, miten hämmentävää oli saada palautetta sellaisesta asiasta, minkä eteen et itse kokenut tehneesi yhtään mitään.

Hurtta:Ne säästöt syntyivät siitä, että meidän muutenkin minimistä henkilöstöstä lähti yksi eläkkeelle kesäkuussa eikä hänen tilalleen palkattu ketään yli puoleen vuoteen ja lisäksi esimiehemme siirtyi johtotehtäviin ylemmäs, ja uusi esimies palkattiin vasta vuoden vaihteessa. Siis nämä ns. säästöt johtuivat ennen kaikkea siitä, että henkilöstön palkkakulut olivat osastollamme pienemmät puolisen vuotta. En todellakaan koe itse tehneeni säästämisen eteen yhtään mitään ja olisin mieluummin valinnut palkata työntekijän ja esimiehen meille aiemmin.

Hertta:Eli kuulostaa siltä, että olet todella ihmeissäsi koko palautteen saamisesta ja haluaisit ymmärtää, että miten ihmeessä johto päätti teitä palkita omista tekemistään päätöksistä, joiden seurauksena teidän työnne lisääntyivät ja jäitte ilman esimiehen tukea?

Hurtta:Joo. Näin on. Vaikka ei se esimies kyllä meitä paljon tukenut siinä ollessaankaan, mutta olipahan edes joku esimies.

Hertta:No miten sinä nyt tällä hetkellä voit sen suhteen, että päätit sieltä lähteä?

Hurtta:Oikeastaan vähän ristiriitaisesti, koska tykkäsin siitä itse työstä ja työkavereistani, mutta kun nämä mainitsemani asiat alkoivat painaa vaakakuissa enemmän, niin päätin lähteä.

Hertta: Eli kun sanot ristiriitaisesti, niin onko niin, että osaa sinusta surettaa, koska kaipaat työtä ja yhteyttä työkavereihisi ja osa on kuitenkin helpottunut, koska lähteminen lopetti turhautumisen johdon tapaan toimia?

Hurtta:Joo. On.

Hertta:Okei. Kiitos kun kerroit nämä kaikki minulle. Luulen ymmärtäväni vielä enemmän siitä, miten tärkeätä sinulle oli lähteä. Huomaan, että olen samalla vähän huolissani siitä, että miten nyt jatkossa pärjäät ilman sitä taattua kuukausipalkkaasi.

Hurtta:Joo. No siitä minäkin olen huolissani.

Hertta:Niin. Ja olen myöskin täysin vakuuttunut siitä, että lähtö oli sinulle tärkeä vaikkakin iso päätös, koska kuulen miten merkityksellistä sinulle on toimia omien arvojesi mukaisesti.

Hurtta:Joo. Kyllä.

Hertta:Olisiko sinulla vielä jotain muuta, minkä haluaisit minun kuulevan tässä asiassa?

Hurtta:No ei oikeastaan muuta kuin se, että työtä etsin nyt tuntosarvet pitkällä ja tuntuu myös hyvin epätodennäköiseltä, että löytäisin tämänikäisenä ja tällä koulutuksella vakituista työtä. Ehkä ennemmin keikkatöitä. Tein ennen tätäkin työtä keikkatöitä ja se oli ihan kivaa, kunhan niitä keikkoja vaan on riittävästi.

Hertta:Niin, eli sinua huolestuttaa nimenomaan taloudellinen turvallisuutesi keikkojen määrän suhteen?

Hurtta:Joo. Mielekästä tekemistä ja sosiaalisia kontakteja löytyy varmasti vapaaehtoispuolelta, mutta talous minua huolestuttaa. Huomaan, että vaikka minulla nyt olisi aikaa, niin minun on vaikea esimerkiksi rennoin mielin alkaa jotain harrastamaan ja käyttää aikaani siihen, kun tämä taloustilanne mietityttää.

Hertta:Niin, eli taloudellisen turvallisuuden lisäksi tarttisit vissiin mielenrauhaa?

Hurtta:Joo. Ja uskon, että tieto siitä, että rahaa tulisi jostain, antaisi minulle sitä mielenrauhaa. Että pysyisi pää pinnalla.

Hertta:Niin, sinullekin olisi niin tärkeätä luottaa siihen, että tästäkin tilanteesta selviät?

Hurtta:Joo. Minun kummisedälläni oli tapana sanoa, että kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää. Sitä minä olen yrittänyt tässä ajatella.

Hertta:Niin, eli haluat luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät?

Hurtta:Joo.

Hertta:Oisko vielä jotain, mitä haluaisit minun kuulevan?

Hurtta:Ei. Koen kyllä tulleeni kuulluksi. Kiitos kun kuuntelit.

Hertta:Kiva kuulla, että olet kiitollinen. Kiitos sinulle luottamuksestasi.

Hankalan asian puheeksi ottaminen, kun toisella on rankkaa

Hertta: Sä halusit kertoo mulle jotain?

Hurtta: Joo. Tää on sellainen asia, mikä on noussut esiin tämän kesän aikana, kun mulla on ollut paljon
rakkaita ihmisiä ympärilläni. Se on ollu monella tavalla aivan ihanaa. Ja sit on ollu muutamia hankalia
tilanteita, jotka on jääny painamaan mieltä.

Hertta: Okei. Haluaisitko sä niistä kertoo?

Hurtta: Joo. Esimerkiksi kun mun kaveri oli käymässä mun luona sen 3,5 –vuotiaan lapsen kanssa viikon
verran. Mä olin odottanu sitä vierailua paljon, koska meillä on monella tavalla aivan ihana yhteys. Tiesin
myös, että sillä on rankka kausi meneillään, koska se on ehkä eroamassa miehestään. Olin iloinen siitä, että koska se luottaa minuun, niin minä ehkä pystyisin sitä tukemaan ja tarjoamaan sille jotain henkireikää, ja niin mä varmaan osittain pystyinkin. Kuuntelinhan sitä tuntikaupalla iltaisin ja öisin, ja se sai itkeä ja raivota ja surra ja purkaa kaikkea, mitä pinnan alla kupli. Kuitenkin minua rasitti muutama kohta sen lapseen liittyvissä asioissa.Hertta: Okei. Oliko niin, että sen lapsen läsnäolo jotenkin mutkisti teidän yhteyttä?

Hurtta: Joo. Just niin. Mä en tiedä kuinka monta tuntia meni sen viikon jokaisena päivänä siihen, että
me muut, koko porukka kuunneltiin sen lapsen kiukuttelua ja valitusta. Enkä päässyt puhumaan melkeinollenkaan mun ystävän kanssa sen lapsen ollessa valveilla. Se rohmusi pöydästä ruokaa kysymättä, että sopiiko se muille. Se halusi kaiken heti ja ensimmäisenä eikä kuunnellut kun minun poika yritti pitää omista tavaroistaan huolta. Mun pojallakin meni hermot jo parin ekan päivän aikana. Äiti ei näyttäny pystyvän sille asialle yhtään mitään ja lopulta se vaan raivosi sille pojalle, kun silläkin meni
hermo.

Hertta: Kuulostaa siltä, että olisit toivonut muitten huomioimista ja ehkä halunnut jotenkin tukea sitä äitiä enemmän siihen suuntaan?

Hurtta: Kyllä. Ja niin minä sitten teinkin. Kerroin näistä asioista pikku hiljaa ja aloin myös itse
puhumaan suoraan sille pojalle niistä asioista, mitkä ei sopinu mulle. Huomasin kuitenkin, että minä en tehny niin riittävän usein, koska hermot kiristyi enemmän ja enemmän ja nyt jälkeen päin on ollut iso
tarve jakaa sitä turhautumista.

Hertta: Minä kuulen, että olisit halunnut pitää itsestäsi ja ehkä myös pojastasi vielä enemmän huolta kuin mihin kykenit. Ja että silloin, kun et kertonut turhautuneisuudestasi, niin olitko ehkä huolissasi ystäväsi ja sinun yhteydestä, ja jotenkin et raaskinut puuttua?

Hurtta: Niinpä, koska niillä molemmilla oli niin rankkaa… ei jotenkin raaskinut ruveta jankuttamaan esim. Jostain maissin syömisestä, kun niillä on niin isoja asioita meneillään… (tauko) Mutta se mikä minua ehkä kuitenkin hämää on se, että mä en ymmärrä miksi mun ystävä antaa pojalleen koko ajan periksi – ja se tekee sen muulloinkin, ei vaan nyt kun sillä itsellä on rankkaa. Niinkin minua järkyttävissä asioissa, että viedään toisten lautasilta ruokaa. Se sanoo ei, ja kun poika ei laita ottamaansa ruokaa takaisin, niin se vaan toteaa, että pojalla on nälkä eikä se kuuntele minua. Kun minä tiedän, että mun ystävälle on niin tärkeätä huomioida muita ihmisiä, niin miksi se antaa poikansa käyttäytyä noin!

Hertta: Järkyttääkö sinua, kun haluaisit ymmärtää,miten sinun mielestä eri tavalla äiti huomioi muut
ihmiset kun poika on paikalla?

Hurtta: Joo, todellakin – se on ihan kuin eri ihminen! (tauko) Ja sit mua vaivaa se, että kun se on
nimenomaan sanonu, että sillä ei ole sellaisia turvapaikkoja sen ympäristössä, missä se saa olla
rauhassa oma itsensä, ja mä halusin tarjota sille just sellasta. Nyt siinä kävi kuitenkin niin, että kun se poika ja kaikki hässäkkä sen ympärillä oli niin rankkaa ja rasittavaa ja aikaa vievää, ja mä niin järkytyin sen pojan tekemisistä, niin mulla ei sit ollu antaa niin paljon tilaa heille kun olisin toivonu… vaik kyllähän
sitäkin oli sitten iltaisin ja öisin onneks.

Hertta: Oliko se niin, että tämä viikko oli kaiken kaikkiaan tosi raskas? Päivisin annoit tilaa pojalle ja iltaisin ja öisin kuuntelit äitiä?

Hurtta: Joo, olihan se. Olishan se ollu kivaa, jos meillä ois ollu enemmän hauskaakin yhdessä. Ja samalla mä kuitenkin tajusin sen, että ne tarttee enemmän tilaa niiden elämän tilanteesta johtuen ja halusinkin sitä antaa, mutta se meni joissain tilanteissa minusta ehkä kuitenkin liian pitkälle. Minulla oli kuitenkin
oma poikani ja itseni ja käytännön asiatkin hoidettavana. Ja kun sen pojan raivarit ja itkut ja loputtomat mä haluun, mä haluun, mä haluun… tuntui joka päivä kestävän tuntikaupalla… !

Hertta: Oliko se niin, että se poika oli jotenkin päivisin ainoa, joka otti tilan ja halusi ja tuli kuulluksi ja nähdyksi. Muille ei sinun mielestä ollu tarpeeksi tilaa?

Hurtta: Kyllä. Just noin. Enkä minä olisi halunnut ainoastaan sitä poikaa kuunnella kaikki ne ajat kun se
oli valveilla, vaan myös sen äitiä, mun ystävää.

Hertta: Onko niin, että sinulle oli todella tärkeätä antaa sinun ystävällesi tilaa ja tukea myös päivällä
eikä vain öisin?

Hurtta: Kyllä, todellakin, ja myös meidän ystävyydelle!(tauko) Ja minua harmittaa se, että minulle on niin vaikeata ottaa puheeksi asioita silloin, kun ne koskevat toisille niin rakkaita ja ehkä arkoja asioita, kuten oman lapsen käyttäytyminen. Minusta tulee silloin jotenkin niin varovainen, että en sano mitään, ennen kuin tilanne on jo mennyt niin pitkälle, että voin tosi huonosti.

Hertta: Minä kuulen tuossa nyt kaksi asiaa, toisaalta sen, miten tärkeätä sinulle on teidän ystävyys ja
yhteys teidän välillä ja toisaalta sen, miten sinua harmittaa, jos et kerro avoimesti miten itse voit ja
mitä tarvitset. Onko näin?

Hurtta: On. Se oli kuitenkin niin vaikeata ottaa asioita puheeksi, kun niillä on nyt niin paljon rankempaa
kuin minulla.

Hertta: Haluatko olla ihan varma siitä, että se, miten paljon välität ja haluat auttaa, tulee myös esille
samanaikaisesti?

Hurtta: Kyllä, koska minä oikeasti välitän! Ja sitten minua niin harmittaa, kun haluan niin kovasti antaa
heille tilaa ja tukea, ja kun en sano tärkeistä asioista, niin minulla ei enää olekaan niin paljon energiaa ja halua auttaa kuin toivoisin. Ja sitten syytän itseäni siitä.

Hertta: Onko niin, että sinua nyt surettaa, kun ajattelet, miten toimit, kun haluaisit olla varmempi siitä, että toimit niin, että huomioit kaikki tarpeesi?

Hurtta: Joo. Jos minä en ole täysin rehellinen, niin sitten kukaan ei voi hyvin. Miten tällaista voi sano toiselle niin, ettei se loukkantuis?

Hertta: Niin. Kuulostaa siltä, että teidän yhteys on sinulle suunnattoman tärkeätä ja haluaisit sitä vaalia etkä yhtään riskeerata?

Hurtta: Joo, ja kun ajattelen muitakin vastaavia tilanteita kesän aikana, jolloin olen pitänyt suuni kiinni, niin tajuan miten tärkeätä minulle on sopeutua eikä olla hankala.

Hertta: Niin, kun sinulle on vissiin tärkeätä tulla hyväksytyksi?

Hurtta: Joo. Kun mun ystävät on mulle niin tärkeitä. Ne on minun ja poikani perhe ja meille on tosi
tärkeätä olla tervetulleita ja hyväksyttyjä.

Hertta: Tuoko se sinulle turvaa, jos luotat siihen, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet?

Hurtta: (huokaus) Vitsit kun siihen pystyis aina luottamaan.

Hertta: Niin – siihenkö, että tulee hyväksytyksi ja on turvassa, vaikka ottaisikin puheeksi hankalia asioita?

Hurtta: Ehkä siitä on tullut jonkinlainen selviytymisstrategia, että yrittää olla olematta hankala ja toivomatta erilaisia asioita kuin muut tärkeät ihmiseni. Yritän pitää itseni sillä tavalla turvassa ja varmistaa, että ihmiset tykkäävät minusta ja meistä.

Hertta: Oisko sinusta kuitenkin ihanaa, että olisit vapaa ilmaisemaan heti asiat, jotka sinua jotenkin
vaivaa?

Hurtta: (tosi painokkaasti) Joo, ois. Tavallaan minä nyt annoin heidän ilmaista vapaasti itseään, mutta en
antanut sitä vapautta itselleni!

Hertta: Niin, siltä se kuulostaa. Mitenkä sinä nyt voit sen oivallettuasi?

Hurtta: (huokaa syvään) jotenkin pysäyttävää, että minä just itse kaipaan sitä, mitä halusin heille antaa.
(pitää pienen tauon) Jotenkin rauhallisempi olo ja tämä herättää kuitenkin paljon ajatuksia.

Hertta: Okei. Oisko tämä sellainen kohta, jossa voitais pysähtyä?

Hurtta: Joo. Mä tarviinkin nyt vähän aikaa pohtia ja sulatella tätä.

Kiitollisuus ja luottamus

Hertta: Minä olen kuunnellut sinua tänään ja pannut merkille, miten monta kertaa käytät sanaa ihana. Yleensä se minulle viestittää kiitollisuudesta. Onko niin, että tunnet itsesi tänään jotenkin erityisen kiitolliseksi?

Hurtta: Tuo pitää kyllä paikkansa! Ajattelin tässä just pari päivää sitten, että en edes muista, mikä olisi ärsyttänyt minua viimeksi. Tietty työn tekeminen on aika ajoin rankkaa, kun sitä olisi aina jatkuvasti enemmän kuin jaksaisi tehdä, mutta muuten elämä on jotenkin tasaista, sillain onnellisella tavalla.

Hertta: Wau! Ihana kuulla! Haluatko, että kuulen, että olet onnellinen juuri nyt?

Hurtta: Joo. Kyllä minä olen. Minun elämässäni on ollut niin paljon monenlaista myllerrystä ja nyt tuntuu siltä niin kuin monet asiat olisivat järjestyneet jotenkin paikoilleen ja lakanneet vaivaamasta minua.

Hertta: Eli oletko myös helpottunut, kun elämääsi on tullut rauhaa ja järjestystä?

Hurtta: Joo, ja minä tykkään nykyisin ihan hirveästi minun elämästäni!

Hertta: Oletko alkanut elämään enemmän tarpeitasi huomioiden?

Hurtta: Varmastikin, mutta en halua, että luulet, että olisin kaikki asiat itse järjestänyt, vaan olen myös ollut onnekas, koska minulla on niin ihania ihmisiä ympärilläni, jotka myös vaikuttavat monella tavalla siihen, että elämä nyt hymyilee.

Hertta: Eli kuulenko, että olet toisaalta kiitollinen itsellesi siitä, että kykenet elämään nykyisin enemmän tarpeitasi huomioiden ja toisaalta huomaat olevasi myös kiitollinen ympärilläsi oleville läheisillesi, jotka ovat myötävaikuttaneet siihen, että elämäsi on onnellisempaa!

Hurtta: Juu. Nimenomaan! Minä olen aivan järkyttävän kiitollinen esimerkiksi sinulle tästä meidän yhteydestä ja yhteistyöstä mitä me teemme. Minusta on ihanaa kun me saadaan kaikki asiat aina järjestettyä niin, että molemmat on tyytyväisiä. Se on minusta ihan käsittämätöntä!

Hertta: Ai miten ihana kuulla miten tärkeätä sinulle on, että meidän yhteys ja yhteistyö toimii!

Hurtta: Jep. Se vaikuttaa niin moneen asiaan. Mä voisin hehkuttaa sitä vaikka miten paljon!

Hertta: Että niin suuri merkitys sillä on sinulle?

Hurtta: Kyllä. Mun elämässä on välillä ollu sellaisia ihmisiä, että ei ole voinut luottaa, että ne puhuu totta. Niin kuin vaikka että ne sanoo, että kaikki on okei ja sitten ei ole todellakaan ollutkaan. Sitten joskus monta vuotta myöhemmin saa kuulla, että ne ei olleetkaan tyytyväisiä minun toimintaan tai minä jotenkin ärsytin niitä.

Hertta: Okei. Eli sinua ilahduttaa meidän välinen avoimuus ja ehkä rehellisyyskin?

Hurtta: Kyllä, ja sen lisäksi suoruus ja luottamus. Se on ihanaa kun voi täysillä luottaa siihen, että sinä kerrot, jos sinua joku vaivaa.

Hertta: Kiitos kun kerrot! Minullekin nuo samat asiat ovat tosi tärkeitä. Haluan, että kuulet, että minä olen myös tosi kiitollinen sinulle noista ihan samoista asioista!

Hurtta: Kiva kuulla!

Hertta: Halusitko sinä vielä puhua siitä, miten raskasta silloin on kun tarttis luottaa enemmän siihen, että toiset kertovat suoraan asioita?

Hurtta: No joo. Voin minä kertoakin. Minusta on tosi epäreilua, että ihmiset eivät puhu vaan hautovat mielessään väkivaltaisia asioita minusta.

Hertta: Haluaisitko tuollaisessa tilanteessa olla enemmän osallinen?

Hurtta: Kyllä. Minusta se on väkivaltaa, että tulkitaan minun sanomisia ja tekemisiä ihan miten sattuu ja päätetään omassa mielessä, että se on se totuus, vaikka se ei pidä ollenkaan paikkaansa!

Hertta: Eli sinäkin haluaisit tulla kuulluksi siinä, mikä sinun todellisuutesi on?

Hurtta: Todellakin. Minua väsyttää kuunnella toisten ihmisten tulkintoja itsestäni. Ja minua väsyttääkertoa ihmisille, että ne eivät pidä paikkaansa, että minä en ole sellainen paska kuin te luulette.Hertta: Haluaisitko jotenkin lähtökohtaisesti enemmän luottamusta siihen, että ihmiset uskovat, että sinulle on toistenkin hyvinvointi tärkeätä?Hurtta: Kyllä. Ja nyt tajuan sen, että tämän takia olenkin nyt niin onnellinen, kun ei tartte yhtään hukata aikaa siihen, että tarttis jotenkin selitellä omia tekemisiä, kun voin luottaa siihen, että sinä uskot, että minussa ei ole mitään pahaa puolta, joka ei toivoisi kaikille hyvää.

Hertta: Kiitos kun kerroit! Luulen, että ymmärrän nyt vielä enemmän siitä, miten tärkeätä sinulle on elää merkityksellisesti ja luottavaisesti.

Hurtta: Todellakin. Tosi tärkeätä ja kiitos, kun se on sinun seurassasi mahdollista

Hertta: Kiitos ja samoin!

Huoli pehmokoirasta

Esikoulussa oli pelastautumistilanne. Hurtta halusi ottaa pehmoeläimensä mukaan. Aikuinen kielsi. Hurtta pettyi valtavasti ja pettymys purkautui kiukutteluna, joka jatkui tilanteen jälkeen. Hurtta itki ja huusi kuuluvasti. Aikuiset lohduttivat ja rauhoittelivat häntä: "Hyvinhän tässä kävi." "Ei tässä ole mitään hätää." "Älä ota enää pehmolelua mukaan tämän jälkeen." "Älähän nyt, kyllä tämä tästä." Lapsi alkoi rauhoittua, vaikka oli vieläkin murheissaan.

Hertta: (menee hänen viereensä lattialle) Pelottiko sinua mitä pehmolelulle tapahtuu, kun sinun piti jättää se sisään?

Hurtta: (huutaa raivoissaan) No EI PELOTTANUT! Olen VIHAINEN!! Tajuatko sä, että tämä on tärkeämpi kuin minä?

Hertta: Onko pehmoeläin siis sinulle niin tärkeä, että tekisit mitä vain, että sekin pelastuu?

Hurtta: (huutaa kauhuissaan) NO ON! Mä en kestäisi, jos sille tapahtuu jotain! Sille ei saa tapahtua mitään.

Hertta: Ajatteletko, että sille olisi voinut tapahtua jotain hetki sitten, kun menimme ulos?

Hurtta: (vieläkin tunnekuohun vallassa ja kuitenkin ehkä jo halukas kuuntelemaan) No niin! Miksi se ei muka saanut tulla mukaan?

Hertta: Haluatko ymmärtää miksi sinua pyydettiin jättämään pehmoeläin sisään?

Hurtta: Joo! Selitä sinä mulle.

Hertta: Meillä on kaikkien turvallisuuden takia sellaiset ohjeet, että kukaan ei ota mitään mukaan silloin, kun on hätätilanne, jotta ei menisi yhtään aikaa tavaroista huolehtimiseen ja kun kenelläkään ei ole käsissään mitään niin kaikki voivat tarvittaessa auttaa toisiaan helpommin.

Hurtta: Ai jaa. Jos vaikka Tytti kaatuisi, kun sen on niin vaikea juosta, niin minä voisin auttaa sitä nousemaan ylös ja menemään ulos?

Hertta: Just niin. Joskus on tärkeätä, että käsissä ei ole mitään, niin voi varmemmin auttaa muita.

Hurtta: (rauhoittuu silminnähden ja sanoo päättäväisesti) En kyllä enää koskaan ota tätä mukaan!

Hertta: Se on minustakin hyvä idea. Kotona se turvassa ja sinulla ei ole siitä huolta.

Hurtta: (on nyt rauhoittunut ja nousee ylös) Voidaanko nyt pelata jotain?

Hertta: Se sopii minulle oikein hyvin.

Kun todellisuudet eivät kohtaa


Hertta kuuntelee puhelimessa iäkästä läheistä sukulaistaan Hurttaa, jonka todellisuus joskus poikkeaa hyvinkin paljon muiden todellisuudesta. Hertta ei luota siihen, että yhteys Hurttaan säilyisi, mikäli hän toistuvasti kertoisi, miten hänen todellisuutensa eroaa Hurtan todellisuudesta ja antaa itselleen empatiaa hiljaa mielessään. Hurtta on juuri palannut kotiin hoitokodista, jossa vietti viikon antaakseen lähiomaiselleen viikon vapaata omais-hoitajuudesta.

Hertta: Heissan! Mitä sinulle tänään kuuluu?

Hurtta: No nyt kuuluu ihan hyvää kun oon taas kotona.

Hertta: Okei. Kiva kuulla. Oliko siellä jotenkin rankkaa olla siellä hoitokodissa viime viikko?

Hurtta: No kyllähän siellä se viikko meni kun en muuta tehny kun makasin sängyssä.

Hertta: Ihanko totta? Etkö käynyt kävelyllä ulkona ollenkaan?

Hurtta: No en kertaakaan.

Hertta: Vai niin. Ihmettelen, kun sinusta on ollut aina niin tärkeätä päästä lenkille. Minkälainen paikka se hoitokoti oli?

Hurtta: Se oli sellainen pimeä kellarihuone, jonne tällaiset vanhat ihmiset laitetaan vähän niin kuin säilöön.

Hertta (antaa empatiaa itselleen hiljaa mielessään: Apua! Minä en käsitä! Miten Hurtan kokemus voi olla tuollainen? Surettaa kovasti, koska haluaisin, että todellisuutemme kohtaisivat. Lisäksi surettaa, koska haluaisin rakkaiden ihmisteni pystyvän nauttivan elämästään vanhoinakin.)

Sanoo Hurtalle:
Pimeä kellarihuone? Kerro enemmän? Eikö sinne saanut riittävästi valoa?

Hurtta: Ei saanut. Ehkä sinne olisi voinut kutsua jonkun vahtimestarin, mutta en sitten viitsinyt kun nukuin vaan pimeässä koko viikon.

Hertta (on vielä enemmän empatian tarpeessa: Hurtta luulee, että on viettänyt viikon pimeässä kellarihuoneessa, vaikka on ollut tasokkaassa hoitokodissa – tämä on niin surullista, tarttisin löytää jonkun keinon, mikä auttaisi Hurttaa ymmärtämään, miten hullulta tämä mielestäni kuulostaa)

Sanoo Hurtalle:
Minun on tosi vaikea uskoa, että valoa olisi ollut niin vaikeata saada. Olisitko kaivannut enemmän huolenpitoa?

Hurtta: Totta se on. Ruokaakaan minä en sitten syönyt yhtään mitään koko viikkoon.

Hertta (itselle empatiaa: Minun on koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa kuunnella, alan olla ihan epätoivoinen, kun haluaisin tuon rakkaan ihmisen kykenevän näkemään sen, miten hänestä yritetään pitää huolta. Lisäksi surettaa se, että kun hänen elämänsä sisältää muutenkin noin vanhana niin paljon luopumista kaikesta, mikä on aiemmin tuottanut iloa, niin toivoisin, että hän näkisi edes niitä asioita, mitkä saattaisivat tuottaa iloa tässä elämäntilanteessa sen sijaan, että näkee asiat noin eri tavalla kuin minä)

Sanoo Hurtalle:
Tuokin kuulostaa uskomattomalta. Sanotko, ettet syönyt mitään ruokaa kokonaiseen viikkoon?

Hurtta: En syönyt. Olisi siellä toisessa kerroksessa ollut joitain ravintoloita, vähän niin kuin ravintola-kansi, mutta sinne oli niin jyrkät ja pitkät portaat, etten minä sitten yrittänytkään sinne saakka päästä.

Hertta (pidättelee itkua, kun ajattelee, miten on kuullut, että rakennus on yksikerroksinen ja siellä on tarjoiltu lämmin ateria 3 kertaa päivässä – huomaa, miten suru kasvaa ja empatian tarve vaikuttaa selvästi kykyyn olla läsnä)

Päättää ilmaista edes jotain tästä Hurtalle:
Onpa todella surullista kuulla miten kuvailet viime viikkoa, kun niin toivoin, että olisit viihtynyt siellä hoitokodissa ja haluaisit ehkä mennä sinne uudelleenkin tarvittaessa.

Hurtta: Niin. Olishan se kiva, mutta täällä kotona on parasta olla.

Hertta: Niin. Sinä taidat viihtyä ihan parhaiten vaan kotona?

Hurtta: Joo. Se on minulle helpointa.

Hertta: Onko se helppoa kun on oma ihminen, jolta pyytää apua ja kaikki paikat on tutut ja turvalliset?

Hurtta: No niinhän se on. Monet monet asiat ovat muuttuneet niin vaikeiksi.

Hertta: Surettaako sinua, kun ajattelet, miten hankala nykyisin on tehdä joitain asioita, mitkä nuorempana olivat helppoja ja haluaisit luottaa omiin taitoihisi?

Hurtta: Kyllä. Päivä päivältä on vaan hankalampaa.

Hertta: Niin. Onko se raskasta, kun tietää, että taidot ja voimat vaan koko ajan hupenevat?

Hurtta: No on se. Hiihtämäänkään en enää uskalla lähteä ollenkaan – en yrittämäänkään.

Hertta: Niin, sinä niin nautit ennen hiihtämisestä ja sekin surettaa, kun et luota, että siihen pystyisit enää?

Hurtta: Joo, mutta eihän minulla täällä mitään hätää ole, kun kuitenkin minusta koko ajan huolta pidetään.

Hertta: Onko niin, että olet samalla myös kiitollinen siitä, että sinusta huolehditaan, vaikka onkin niin raskasta luopua niin monista asioista, jotka ovat tuoneet elämään iloa?

Hurtta: No niinhän se on. Sekin on niin kiva kun sinä soitit. Kiitos sinulle siitä. Nyt minä taidan lähteä tästä lepäämään.

Hertta: Kiva kuulla, kiitos kun kerroit. Minustakin oli taas mukava kuulla äänesi. Soitetaan taas.