SAVANNA-BLOGI

PYYNTÖPELKOA OSA 2 - VAIVALLA ANSAITTU ELINTILA

Lauantai 11.10.2014 klo 14:25 - Sara Hellsten

Viime blogissamme kirjoitimme ajattelutavasta, jossa oletetaan että ihminen perusluonteeltaan haluaa edistää muiden hyvinvointia. Tällä kerralla pohdimme vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja miten se puolestaan saattaa vaikuttaa kykyymme pyytää ja olla ”tarpeellisia ihmisiä”, eli ihmisiä jotka tarvitsevat monia asioita ja myös muita ihmisiä.

Jos oletan, että ihminen on perusluonteeltaan ”itsekäs”, eli haluaa perinpohjaisesti tyydyttää pelkästään omia tarpeitaan (eikä hänellä siis myöskään olisi erityistä omaa tarvetta edistää minun hyvinvointiani), niin pyytäminen on monimutkaista. Silloin saatan ajatella, että jos otan toiselta vastaan, se on toiselta pois ja jään kiitollisuuden velkaan. Se, mitä toiselta ihmiseltä olen saanut, täytyy jollain tavalla korvata, jotta tasapaino suhteessamme säilyy. Samalla tavalla, jos annan jollekin ihmiselle jotain, aikaani, omaisuuttani, palveluksiani tai jopa rakkauttani, niin oletan vaistomaisesti että meidän suhteen ”tilillämme” on resursseja joita voin käyttää silloin kun minä vuorollani jotain tarvitsen. Jos resursseja ei olekaan käytettävissä silloin kun niitä tarvitsisin, suutun ja petyn yhtä raivokkaasti kuin jos pankkitililtäni olisi varastettu rahaa! Olinhan minä sinne sijoittanut!!

Mistä tämä kertoo? Miksi minulle on niin tärkeää tietää että minulla on ”tilillä” käyttöluottoa? Jotta voisin luottaa siihen, että perustarpeeni voisivat tyydyttyä ? Jotta voisin luottaa siihen, että kun minulla on hätä, niin apua on saatavilla? Jotta saisin kokea vastavuoroisuutta ja luottaa siihen, että minun tarpeillani on väliä muille? Jotta voisin tietää, että minua varten varmasti on olemassa tarpeeksi välittämistä, rakkautta ja hyväksyntää…?

Jos  ajattelemme, että aikamme, palveluksemme, ”välittämisen tekomme” ja jopa ihmissuhteemme ovat keino varmistaa että olemme turvassa, niin elämä on yhtä kaupantekoa. Tuki, yhteys muihin, apu, rakkaus - koko olemassaolo - täytyy ansaita. Usein tähän  liittyy myös ajatus, että resursseja on rajoitetusti ja joudumme keskenämme neuvottelemaan tai jopa taistelemaan siitä vähästä mitä on. Luulen, että monet meistä on kasvatettu tässä uskossa. Tunnistan itsessänikin hyvin vahvasti nyt kirjoittaessani tutut äänet: ”Mutta näinhän se on! Aikaa on rajoitetusti! Raha ei kasva puussa! Ei tämä maailma toimisi jos kaikki vain makaisivat sohvillaan ja ottaisivat vastaan taukoamatta. Jonkun on annettava, ja jonkunhan on tehtävä ne työt ja uhraukset jotta on jotain mistä antaa!”

Niin. Vaikeata keksiä vasta-argumentteja. Paitsi siihen, että itse asiassa raha kasvaa puussa. Tai pelloilla, kuulemma. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Seteli). 

Ja uskaltaisinko ihan vähän myös korottaa ääntäni ja kysyä: Entä toimiiko tämä maailma?
Toimiiko maailma tällä hetkellä  niin, että tarpeemme tyydyttyvät? Voiko olla niin, että yhteiskunta, jossa nyt elämme (yleistettynä, totta kai siinä ilmenee hyvin erilaisia ajatustapoja ja rakenteita!) lienee kokonaisuutena enemmän rakennettu jälkimmäiselle ajatusmallille. Ajatukselle siitä, että me ihmiset olemme itsekkäitä, ajattelemme aina ”kotiinpäin” ja olemme vieläpä ehkä laiskoja ja väkivaltaisiakin. Silloin meitä täytyy kasvatuksella opettaa antamaan myös muille, olemaan vähemmän ”itsekkäitä” ja erottamaan oikea väärästä, hyvä pahasta. Meidät on pakotettava oppimaan ja opiskelemaan, tekemään työtä ja olemaan ”kunnon kansalaisia”. Hyviä keinoja tähän ovat tietenkin rankaiseminen kun teemme ”väärin” ja palkitseminen kun teemme ”oikein”. Sekä uhkaaminen, kiristäminen, lahjominen, tuomitseminen, vertailu… Koko paketti.

Voisiko kuitenkin olla niin, että tällainen tapa ajatella, elää ja kasvattaa ei välttämättä olekaan se paras mahdollinen vaihtoehto inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen? Tyydyttyvätkö tarpeemme  nyt? Ovatko ihmiset onnellisia? 

Onko ihminen onnellinen, kun tekee töitä ja palveluksia vain ansaitakseen oikeuden olemassaoloonsa ja elääkseen kunnon kansalaisena? Kun pitää huolta resurssitilinsä saldosta, niin mistä tietää, että on tehnyt tarpeeksi paljon ja saanut riittävästi?

Ovatko ne ihmiset onnellisia, jotka näyttävät vastaanottavan enemmän kuin antavat, ehkä eivät edes ansaitse elantoansa? Entä ne jotka elävät olemassaolonsa rajamailla, eivätkä saa juuri mitään? (Mikä ilmaisu, muuten, ansaita elantonsa! To earn a living! Ansaita eläminen?)

Jos ajattelen, että ihminen teoillaan ansaitsee oikeuden olemassaoloonsa, niin ei ole ihme, että pyytäminen on vaikeaa. Mitä riskejä otan jos pyydän? Onko se mitä toiselta pyydän hänen vaivalla ansaitsemastaan elintilasta pois? Mitä jään velkaa ja mihin sitoudun jos otan vastaan? Ja mitä se tarkoittaa jos toinen sanookin ei?

Pyytävätkö ihmiset ympärilläsi usein sinulta jotain? Miltä se tuntuu? Raskaalta, ikään kuin sinun tarvitsisi antaa jotain itsestäsi pois? Mitä jos annatkin enemmän kuin koet saavasi? Saatko sinä tarpeeksi? Otatko sinä vastaan tarpeeksi?

Haluaisitko sinä antaa enemmän kun tällä hetkellä annat? Miksi et anna? Entä mitä luulet, haluaisivatko ihmiset sinun ympärilläsi antaa sinulle enemmän kuin antavat? Miksi eivät anna?

Löydätkö sinä vastauksia näihin kysymyksiin omassa elämässäsi?

Pyytäminen on moniulotteinen asia. Seuraavassa kirjoituksessa pohdimme, miten pyytämiseen, antamiseen ja vastaanottamiseen voi liittyä myös paljon häpeää - ja miksi. Blogitekstin tarkoitus on jakaa ja herättää ajatuksia, ei kertoa tyhjentävästi miten asiat ”ovat”. Herättääkö teksti ajatuksia tai tunteita? Haluatko pohtia meidän kanssamme? Kommentoi kirjoitusta FB -sivuillamme tai täällä, tai lähetä meille viestiä. 

1 kommentti . Avainsanat: ihmiskuva, itsekkyys, pyytäminen, antaminen, vastaanottaminen, kiitollisuudenvelka

PYYNTÖPELKOA?

Maanantai 22.9.2014 klo 20:11 - Sara Hellsten

Viime viikolla kysyimme FB-sivuillamme, että oletko kertonut mitä tarvitset ja oletko myös pyytänyt sitä. Jotkut totesivat siihen, että eivät ole, ja että siihen puuttuu keinot ja/tai uskallus.


Olemme kuulleet ja huomanneet itse, että pyytäminen on joskus yllättävän haasteellista. Tulevassa blogisarjassa pohdimme syitä tähän. Onko häpeällistä pyytää - ja yli päänsä tarvita jotain johon liittyy muita ihmisiä? Jännittääkö pyytää, koska pelkää miltä se tuntuu jos/kun toinen vastaakin pyyntöömme ”ei”? Ajattelemmeko silloin, ettei tarpeillamme ole väliä? Entä miten vaikeaa on SANOA ”ei” toiselle, joka vihdoin on uskaltanut pyytää meiltä jotain…! Alammeko sokeasti toimia, ettei se ihminen vaan uskoisi ettemme välitä? Vai juoksemmeko karkuun, koska pelottaa kohdata toisen pettymys ja kenties myös ärtymys… Entä kiitollisuudenvelka? Onko sellaista olemassa? Joutuuko sellaiseen vielä enemmän, jos pyytää suoraan jotain asiaa eikä vain jää odottamaan, että ihmiset tekisivät omasta tahdostaan meille palveluksia? Onko se muilta ihmisiltä pois jos me saamme jotain? Näitä ja muitakin aiheita pohdimme tulevien viikkojen aikana.

Marshall Rosenberg, NVC:n perustaja, on sanonut että ”ihminen on onnellisimmillaan silloin kun hän on sanonut tai tehnyt jotain, joka on jollain tavalla rikastuttanut toisen elämää”. Tämä lausuma perustuu siihen, kun hän on luennoillaan ympäri maailmaa, jokaisella mantereella ja lukuisissa eri maissa kysellyt eri kulttuuritaustaisilta ihmisiltä, että mikä on saanut heidät erityisen onnellisiksi ja saanut miltei poikkeuksetta vähän eri sanoin ilmaistuna tämän saman vastauksen. Eli toisen hyvinvoinnin edistäminen voi olla niinkin tärkeää meille, että olemme onnellisimmillamme silloin kun saamme tehdä sitä! 

Silti monet kokevat ja kasvavat siinä uskossa, että on hyvä pärjätä itse. Ihminen on vahva, aikuinen ja vastuullinen, kun kykenee huolehtimaan itse omista tarpeistaan eikä ole riippuvainen muista ihmisistä.  Joskus voidaan mennä niinkin pitkälle, että koetaan vahvuutena nimenomaan se, ettei itse tarvitse mitään. Muiden tarpeet asetetaan etusijalle; ”minä jään kotiin lasten takia - ainut mikä minulle on tärkeää on se, että lapset voivat hyvin”, tai ”totta kai minä haluan auttaa ystävääni avun tarpeessa – ei sillä ole väliä miten rankkaa se minulle on”. ”Kyllä minä pärjään, olen tottunut pärjäämään”. ”Minä olen vahva”. ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”

Miksi? Miksi ihminen, joka ei tarvitse mitään eikä ketään olisi vahva? Vai antaako se vahvan kuvan itsestään, koska ei altistu pelolle ja häpeälle, joka saattaa liittyä tarvitsemiseen ja pyytämiseen?

NVC-filosofian mukaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu tarve edistää muiden hyvinvointia, osallistua siihen, että muilla ihmisillä (ja eläimillä ja koko planeetalla) on onnellinen elämä ja heidän tarpeensa tyydyttyvät. Se on varmaan yksi tärkeä syy siihen, että joskus saatamme valita joidenkin tarpeidemme huomiotta jättämisen, esimerkiksi sen takia, että haluamme edistää vaikka lastemme tai ystävämme hyvinvointia. Unohdamme tai sivuutamme jotenkin ihmeellisellä tavalla sen, että muillakin ihmisillä on samanaikaisesti juuri tämä sama tarve. Myös meidän hyvinvointiamme halutaan edistää - niin kauan kun se on vapaaehtoista eikä sitä koeta vaatimuksena.

Uskotko tähän? Oletko kokenut, että ihmisillä on - ihan oma-  tarve auttaa ja tukea sinua? Että ihmiset ympärilläsi todella haluavat edistää sinun hyvinvointiasi ja ovat silloin onnellisia - jopa onnellisimmillaan? Luotatko siihen? Jos et, onko se (edes osittain) syy siihen miksi et pyydä?

Seuraavassa blogissamme pohdimme sitä, miten oma maailmankatsomuksemme ja perusolettamuksemme ihmisluonnosta voi vaikuttaa siihen, uskallammeko olla tarpeellisia ihmisiä ja pyytää mitä tarvitsisimme. Pysy kanavalla, jos haluat tutkia kykyäsi olla tarpeellinen ja pyytävä ihminen - ja antaa myös muille mahdollisuuden olla onnellisia kun saavat edistää sinun hyvinvointiasi :)

2 kommenttia . Avainsanat: Pyytäminen, NVC, empatia, hyvinvoinnin edistäminen