SAVANNA-BLOGI

Intimacy with life -kurssi: "Kehon ja mielen yhteys on tie täydempään elämään"

Perjantai 19.10.2018 klo 22:38 - Sirpa Meriläinen

Savanna Connexions järjesti heinäkuussa Suomessa kansainvälisen NVC-koulutuksen, jossa kouluttajina olivat Robert Kržišnik Sloveniasta ja Noa Ilay-Shilo Israelista. Viiden päivän aikana kurssilaisilla oli tilaisuus tutustua kehon tuntemusten kautta syviin uskomuksiin itsestään ja käsitellä niitä lempeästi turvallisessa ympäristössä.

Robert Kržišnik ja Noa Ilay-Shilo kertovat kehollisten menetelmien taustasta:

”Monet meistä ovat joutuneet typistämään itseään. Omat aidot tunnereaktiot, haavoittuvuus, on pitänyt piilottaa, koska ympäristössämme ei ole ollut niille tilaa tai ne on leimattu sopimattomiksi. Olemme kokeneet, että aitous estää yhteenkuuluvuuden, rakastetuksi tulemisen ja huolenpidon tarpeiden tyydyttymisen, ja oppineet piilottamaan tärkeitä osia itsestämme. Ne kuitenkin elävät meissä edelleen, ja saamme niistä epäsuoria viestejä: piilotetut osamme voivat kertoa itsestään unien kautta, kaipauksen tunteena tai käytösmallina, jota emme pysty muuttamaan, vaikka se aiheuttaisi meille tuskaa. Kehollisten menetelmien avulla voimme tutkia näitä osiamme, tuoda niitä tietoisiksi ja saada ne taas osaksi kokonaista itseämme.

Oppiminen on pitkään ymmärretty vain älylliseksi prosessiksi, jossa keholla ei ole mitään osaa. Elämä ei kuitenkaan ole knoppikysymys, joka ratkaistaan älyllä, vaan kokemus, jota eletään. Kehon kautta voi kouriintuntuvasti tavoittaa - käsittää - sen mikä kulloinkin on itsessä elossa, ja kehon tuominen mukaan prosessiin voi tehostaa ja nopeuttaa oivallusten syntymistä.

Haluamme yhdistää NVC:n ja kehollisuuden kurssin jokaisessa harjoituksessa, jotta voimme ylittää kehon ja mielen kahtiajaon. Monissa harjoituksissa käytetty kontakti-improvisaatio on eräänlaista kehon NVC:tä. Sen avulla voidaan helposti tutkia suhteita: suhdetta omaan kehoon, kehon eri osiin ja muihin ihmisiin.”

Kuuntele Robert Kržišnikin ja Noa Ilay-Shilon ajatuksia (englanniksi) täältä.

Listen to Robert Kržišnik and Noa Ilay-Shilo here.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kurssi, keholliset menetelmät, kontakti-improvisaatio ja NVC, luonnollinen liike ja NVC

Elisa Makkonen: "Fyysiset harjoitukset luovat kehoon uusia reittejä"

Perjantai 19.10.2018 klo 14:12 - Sirpa Meriläinen

Robert Kržišnikin ja Noa Ilay-Shilon heinäkuussa Suomessa pidetylle Intimacy with life -kurssille osallistui parisenkymmentä henkeä. Kysyimme kokemuksia kahdelta kurssilaiselta.

Elisa Makkonen kertoo:

”Tämä oli minulle ensimmäinen Robert Kržišnikin kurssi. Olen ehkä leimannut itseni ei-keholliseksi ihmiseksi, ja kehollisuus oli minulle aivan uusi työtapa. Minua kiehtoi sen yhdistäminen NVC:hen niin, että molemmat tukevat toisiaan. Kurssilla tehtiin pieniä harjoituksia, joista monet olivatkin yllättävän intensiivisiä. Luottamus vetäjiä kohtaan kasvoi, kun näin miten kurssi oli rakennettu: harjoitukset vaikeutuivat asteittain, ja viikon aikana ehti oppia paljon. Suhtautumiseni omaan kehollisuuteen muuttui. Kurssin alussa ajattelin, että riittää kun selviydyn tästä jotenkuten läpi – eihän tästä kukaan hullu voi nauttia! Oli hieno yllätys, kun lopuksi tunsin iloa ja rentoutta ja huomasin alkavani nauttia kehollisuudesta uudella tavalla. Tuntui jopa mahdolliselta, että seuraavaksi menisin kontakti-improvisaatiokurssille.

Mieleeni jäi erityisesti kurssin alkupuolella tehty luonnollisen liikkeen harjoitus. Toinen parista on ensin tarkkailijana, kun toinen etsii omaa liikettään silmät kiinni. Seuraavaksi tarkkailija alkaa myös liikkua. Lopuksi pari ottaa kontaktia liikkuessaan. Molempien on tarkoitus keskittyä omaan liikkeeseensä seuraamatta tai ohjaamatta toista. Koin aika haastavaksi liikkua silmät kiinni toisen katsellessa. Protestoin itsekseni: mitä muka on ”luonnollinen” liike, kaikkihan on selkäytimen ohjaamaa, jos tuntee paniikkia ja epävarmuutta, niin sitten liike on sen mukaista! Olin aloittajana, vaikka olisin halunnut ensin katsoa, mitä pari tekee, ja sitten kopioida sitä. Tunsin hämmennystä, epämukavuutta ja epävarmuutta. Huomasin, että minussa heräsi vahva oikein/väärin-ajattelu.

Kun pari liittyi mukaan, huomasin, että aloin mukailla paria. Ehkä kuitenkin ajattelin, että tässä luodaan jotain yhdessä. Oli vaikea keskittyä ohjeen mukaisesti vain omaan liikkeeseen. Tämä kohta oli monille muillekin haasteellinen. Ehkä siinä alkaa huolehtia toisesta, tai ehkä haluaa tukea toista, jotta yhteys säilyisi. Ainakin se oli tilaisuus tehdä havainto siitä, miten itsellä on tapana toimia.

Repliikkiharjoitus tehtiin pareissa. Toinen antaa toiselle repliikin, jossa on jokin itselle hankala viesti, esimerkiksi syyllisyyttä herättävä lause. Pari asettuu vastakkain, ja toinen toistaa repliikkiä pyydetyllä äänensävyllä ja intensiteetillä. Heti jos kuuntelijasta tuntuu vähänkään epämukavalta, hän voi astua sivuun antamaan itselleen empatiaa ja kuitenkin säilyttää yhteyden toiseen.

Lupa ottaa etäisyyttä tilanteeseen toi minulle rauhaa, turvaa ja vapautta. Silti jäin kuuntelemaan repliikkiä pitemmäksi aikaa kuin olisin halunnut. Fyysisen etäisyyden ottaminen sivuun astumalla toi selkeyttä ja herätti lempeyttä toista kohtaan. Fyysisyys teki pienestä harjoituksesta hyvin intensiivisen. En olisi etukäteen uskonut, miten voimakas se oli! Se oli ihana muistutus siitä, miten tärkeää on olla läsnä toisen tarpeille ja tunteille, tuli hänen suustaan sitten mitä tahansa. Tuntui hyvältä kokea haastava tilanne niin, että siihen tuli erilainen lopputulos kuin usein. Se voi jättää kehoon uuden jäljen, reitittää kehon väyliä uudella tavalla.

Pyyntöharjoituksessa sai miettiä jonkin lauseen, jonka haluaisi kuulla muilta, ja ohjeistaa muita, mitä toivoisi heidän tekevän – vaikka laulavan tai pitävän kädestä. Sitten sai vain maata ryhmän keskellä ja keskittyä ottamaan vastaan, kun toiset toteuttivat pyynnön. Jälkeenpäin olin hiukan harmissani siitä, että en pitänyt paremmin huolta oman pyyntöni toteutumisesta. Toivoin nimittäin muilta laulua tai hyräilyä, mutta sitä ei tullutkaan. En muista enää tarkasti lausetta, jota pyysin toistamaan, mutta siinä kuvastuivat hyväksytyksi tulemisen, lempeyden ja tuen tarpeet. Itkuhan sitä kuunnellessa tuli - tunsin, kun jonkinlainen vastustus vain suli pois. Harjoituksesta tuli levollinen olo.

Kurssin opetuskieli oli englanti, ja sekin jännitti minua aluksi. Monet muut kurssilla jakoivat saman huolen. Kaikki kuitenkin sujui paljon helpommin kuin olin etukäteen ajatellut. Ympäristö oli hyväksyvä, kaikki tukivat toisiaan, ja aina saattoi pyytää apua koko ryhmältä, jos ei muistanut jotain sanaa. Huoli häipyi ihan kokonaan, ja tilalle tuli vahva kuulluksi tulemisen kokemus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kurssi, keholliset menetelmät, kontakti-improvisaatio ja NVC, luonnollinen liike ja NVC

Paula Ojaniemi: "Keho tietää yhteydestä enemmän kuin mieli"

Perjantai 19.10.2018 klo 14:00

Robert Kržišnikin ja Noa Ilay-Shilon heinäkuussa Suomessa pidetylle Intimacy with life -kurssille osallistui parisenkymmentä henkeä. Paula Ojaniemelle keholliset menetelmät olivat tuttuja jo edellisiltä kursseilta. 

Paula Ojaniemi kertoo:

”Olen käynyt kolmella Robert Kržišnikin kurssilla. Minulle on tärkeää opetella itseni kuuntelua nimenomaan kehon kautta – elän paljon päässäni, ja joskus tuntuu, että päässä pyöriminen ei auta eteenpäin. Kehon kokemus on aina jollain tavoin tosi ja kokonaisvaltainen. Tuntuu, että kehon kuunteleminen auttaa vahvistamaan myötätuntoa itseä kohtaan. Tie omaan todelliseen itseen kulkee kehon kautta. Monet kurssin harjoitukset olivat nimenomaan kokemuksellista oppimista, joka jää vahvasti kehon muistiin.

Kurssilla vahvistui myös oivallus siitä, miten vaikeaa ja hienovaraista ja virittynyttä kuunteleminen on. Haluaisin pyrkiä siihen, että kuuntelen koko keholla eikä vain päällä. Keho kuulee sellaista mitä pää ei tavoita. Pää kiirehtii miettimään ratkaisuja ja pohtii, miten minä itse voisin olla tärkeä. Keho taas kuuntelee vain tätä hetkeä. Minusta tuntuu myös, että keho tietää yhteydestä enemmän kuin mieli. Jossain tilanteessa paras apu voi olla, että halaa toista. Siitä syntyy vahva yhteys, jossa ei tarvita sanoja.

Tältä kurssilta minulle jäi erityisesti mieleen hyväksyvien katseiden harjoitus. Siinä poistuin huoneesta ja tulin takaisin piirin keskelle ilmentämään ominaisuutta, jota minun on yleensä vaikea näyttää. Minulle se oli ujous. Ominaisuutta sai ilmentää haluamallaan tavalla, vaikkapa vain katsomalla vuorotellen jokaista. Siinä piirin keskellä ollessani oli iso oivallus huomata, että vaikka muut katsovat minua hyväksyvästi ujona, olen itse itseni pahin kriitikko. Omia heikkoja puolia on vaikea katsoa lempeästi. Kurssin hyväksyvässä ilmapiirissä tuntui hyvältä harjoitella sitä ja olla yhteydessä ihmisiin haavoittuvuuden kautta, eikä onnistumisten kautta, niin kuin usein on.

Repliikkiharjoitus on minulle hyvin voimakas harjoitus ja tuttu aiemmalta kurssilta. Se tuo esiin, että tärkeintä eivät aina olekaan itse sanat, vaan se energia, jolla ne sanotaan. Kun olin harjoituksessa vihaisen äänensävyn kohteena, minulle tuli vahva tunne siitä, miten toisen energia tulee päälle ja jään huppuun, johonkin pimeään kohtaan. Oma energia meni hupun ylläpitämiseen. Se oli vahva kokemus siitä, miten kehollinen kuuntelijan osa on: jos toinen huutaa, korvat menevät lukkoon ja keho alkaa automaattisesti puolustautua. Silloin ei oikeastaan kuule, mitä toinen yrittää sanoa. Eli: jos haluat että toinen ei kuule sinua, huuda sille!

Kun tilanteessa oli mukana, tunteen energia ikään kuin sitoi ihmiset yhteen. Syrjään astumalla sai enemmän tilaa kuunnella itseään. Tilanne muuttui toiseksi yhdellä askeleella! Pystyin näkemään, että siinä nyt joku huutaa toiselle. Minussa heräsi uteliaisuus ja kiinnostus: onpas se vihainen, mikähän sitä oikein vaivaa?

Teimme toisen version, jossa toinen vetosi sääliin ja käytti anelevaa, ruikuttavaa sävyä. Sen koin jotenkin lukitsevan kädet.

Pyyntöharjoitus tuntui ihanalta! Neljä ihmistä kuiskasi vuorotellen minulle pyytämääni lausetta, joka muistaakseni oli ”olet riittävä”. Kuiskaus kuului eri puolilta kehoa, sitä toistettiin monta kertaa, ja vähitellen se alkoi vaikuttaa. Itkuhan siitä tuli – ja lempeä, pehmeä nirvana! Sain täysin antautua sille tunteelle ja nauttia. Sellaiselle nautinnolle antautuminen on ollut minulle hankala asia – usein ajattelen, että asiat pitäisi jotenkin ansaita. On ihanaa, että voi pyytää sitä mitä haluaa ja tarvitsee. Ja kun sitten saa maailmankaikkeudelta sitä mitä haluaa, sitä voikin olla vaikea kestää! Tuntui hyvältä saada harjoitella hyvän vastaanottamista, käyttää siihen aikaa, pysähtyä ihanaan hetkeen.

Vaikka ihmiset ympärillä eivät olleet minulle ennen kurssia tuttuja, tunsin vahvasti, että he tarkoittivat mitä sanoivat. Siinä hetkessä heräsi luottamus siihen, että kaikki ihmiset haluavat toisilleen hyvää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kurssi, keholliset menetelmät, kontakti-improvisaatio ja NVC, luonnollinen liike ja NVC

NVC-kesäleiri on kirahvien yhteisö

Perjantai 31.8.2018 klo 11:16 - Sirpa Meriläinen

Lapsijono viipottaa pihalla peräkanaa matkalla milloin patjahuoneeseen, milloin trampoliinille, milloin jonkun telttaan. Aamiaisen jälkeen leiriväki kokoontuu lasiverannalle järven rantaan suunnittelemaan yhdessä päivän ohjelmaa. Tänään keskustellaan maailmanparantamisesta, sovitellaan yhden pariskunnan keskinäistä tilannetta, rentoudutaan hierontaringissä, annetaan musiikin viedä Vital Danza –tanssitunnilla. Taas alkaa sataa. Iltapäivällä empatiaryhmät kokoontuvat pihakeinussa, ruokasalissa, laiturilla. Jossain välissä selvitetään esiin noussutta konfliktia. Ja saunan jälkeen No Talent Show'ssa jokainen saa esittää mitä ikinä haluaa. Nähdään nakkirokki, NVC-standuppia, perhelaulu, sorminukketeatteria, Nobel-voittaja Väenön impropuhe. Lapset lojuvat patjoilla piirin keskellä ja nukahtavat siihen, kun ilta etenee. Sitkeimmät aikuiset jatkavat pikkutunneille. Ihan tavallinen päivä NVC-leirillä.

Savanna ConneXionsin RVO-koulutuksesta valmistuneilla rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajilla oli heinäkuussa 2018 tilaisuus viettää intensiivinen viikko NVC-kesäleirillä Ystävyyden majatalossa. Leiri oli jo kuudes RVO:ille järjestetty, ja viime vuosina myös perheet on kutsuttu mukaan.

Tänä vuonna osallistujia oli ennätysmäärä: 30 aikuista ja 20 lasta. Isommalla porukalla leirin sujuvuus vaatii jo enemmän valmisteluja, ja tapahtumaa oli etukäteen suunnittelemassa erillinen koordinointiryhmä.

Hanna Savanna on ollut alusta asti mukana järjestämässä tapahtumaa. Leiri ei silti ole varsinaista kurssi- tai yritystoimintaa, vaan Open Space ‑mallia mukailevaa yhteisöllistä ryhmätoimintaa. Leirillä ei ole valmista ohjelmaa, vaan ryhmä rakentaa sen viikon aikana yhdessä. Aamulla pidetään yhteinen tilaisuus, jossa jokainen voi esittää pyyntöjä toivomastaan ohjelmasta ja tarjota itse ohjelmaa päivän aikatauluun. Päivän päätteeksi kokoonnutaan jakamaan tuntoja. Leirin sujumista edistämässä on kaksi fasilitoijaa, jotka valitaan päivittäin.

Mallina toimii kansainvälinen European NVC Summer Festival –tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain jo 15 vuoden ajan eri maissa, vaikkei vielä kertaakaan Suomessa.

Seuraava tilaisuus pitää yllä NVC-taitoja ja luoda yhteyksiä RVO-kollegoihin on talvileiri Ystävyyden majatalossa helmikuussa 2019. Ensi kesän leiri pidetään alustavien tietojen mukaan 29.7.–4.8.2019.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, perheleiri, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kesäleiri

Hanna Savanna: "On suunnaton ilo tavata kurssilaiset uudestaan, treenata ja hullutella yhdessä!"

Perjantai 31.8.2018 klo 11:15 - Sirpa Meriläinen

Hanna Savanna osallistui ensimmäiselle NVC -leirille vuonna 2000. Silloin järjestettiin Ruotsissa Ärlassa Giraffe Convention, koko maailman kirahvien tapaaminen, jossa oli mukana myös Marshall Rosenberg. Kansainvälisistä leireistä jäi hinku aloittaa kirahvitapaamiset kotimaassakin, ja Hanna ja Sara Hellsten järjestivät Suomen ensimmäisen NVC-leirin kesällä 2013.

”Leiristä tulee aina ihanaa palautetta, ja seuraavaa leiriä toivotaan kovasti. Se on motivoinut jatkamaan. Minulle on aina suunnaton ilo tavata uudestaan ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi kurssilla. Koulutuksen aikana kurssilaisiin kehkeytyy helposti läheinen suhde: vaikkei ehkä tiedä ihmisten ammatteja, heidän suurimmat tuskansa ja haasteensa tulevat usein tutuiksi, ja eroaminen kurssin päättyessä on aina haikeaa. Kesäleirit tuovat minulle lohtua ja varmuutta: voidaan vielä tavata, voidaan vielä viettää yhtä kivaa ja merkityksellistä aikaa yhdessä! Haluan rakentaa kaikille mahdollisuuksia tällaisiin kohtaamisiin.

Haluan myös tuoda yhteen ihmisiä eri koulutuksista, niin että ihmiset näkisivät, miten paljon on jo kirahveja, jotka jakavat saman asenteen koko ihmisyyteen. Leiri on kirahvien yhteisö, jossa voi tutustua muihin kollegoihin, suunnitella yhteistyötä ja rakentaa omaa verkostoaan.

RVO-koulutuksen jälkeen on tärkeää ylläpitää NVC-taitoja, ja leiri on tapa motivoida ihmisiä siihen. Treenaaminen voi olla arjessa haasteellista, ja muutenkin se voi koulutuksen jälkeen jäädä vähemmälle, jos ei ole läheisiä NVC-ystäviä tai jos empatiapariyhteys katkeaa. Leirillä on helppo mennä mukaan treenaamaan, kun kokeneemmat vetävät harjoituksia.

Leireillä on aina myös ihanaa irrottelua. Huumorin ja leikin tarve täyttyy No Talent Show'ssa, ilmapiiri on vapautunut ja hyväksyvä, siinä uskaltaa ihan mitä vain!

Luotan siihen, että edullinen kesäleiri on matalan kynnyksen mahdollisuus tulla kokemaan NVC-ilmapiiriä ja tapaamaan kirahveja.

Olen nauttinut tarjouksissa usein siitä, miten ihanasti niissä otetaan lasten tarpeet huomioon. On ollut temppurataa ja uintiretkeä, ja kerran yksi tarjous oli: hei, kootaan kaikki veneet ja uimapatjat ja tehdään niistä pitkä letka järveen!

Pyynnöissä minua vetää eniten puoleensa rohkeus: se kun ihminen on auki ja pyytää itselleen empatiaa. Sellainen pyyntö tulee syvältä itsestä, ja silloin (näin leimaan) on samaan aikaan rohkea ja nöyrä. Mieleenjääviä ovat olleet myös sovittelupyynnöt, etenkin silloin jos molemmat osapuolet ovat leirillä läsnä. Palautteissa on usein kerrottu, että sellaiset sovittelutilanteet ovat tuoneet ihmisille taas uutta uskoa NVC:n mahdollisuuksiin.

Haaveenani on oppia yhteisesti vetämään leirejä niin tehokkaasti, että European NVC Summer Festival voitaisiin ottaa Suomeen! Silloin porukka olisi vielä paljon tämänkesäistä isompi, ja sitä varten tarvitaan riittävästi kokemusta fasilitoinnista. Euroopan leiri on suosittu ja täyttyy aina saman tien, joten sen järjestäminen on haluttu homma. Euroopan leirin päätteeksi annetaan kiertävä kirahvi seuraavalle järjestäjämaalle. Joskus on nähty, miten kaksi maata kamppailee kirahvista ja yrittää repiä sitä itselleen!”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, perheleiri, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kesäleiri

Sara Hellsten: "Konfliktien kanssa eläminen on oppimisprosessi"

Perjantai 31.8.2018 klo 11:13 - Sirpa Meriläinen

Sara Hellsten on ollut mukana järjestämässä kotimaisia NVC-leirejä alusta asti. Kansainvälisille leireille hän on osallistunut vuodesta 2011 esimerkiksi Englannissa, Ruotsissa, Tanskassa ja Itävallassa, ja hänelle on ollut merkityksellistä yrittää tuoda oppeja ja perinteitä kansainvälisiltä leireiltä myös Suomen leireille.

"Leireillä on parasta ihmiset ja oppiminen! On mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin ja kokea sellaista ystävyyttä, hauskanpitoa ja todellisuuksien kohtaamista. Leiri on pienoisyhteisö, jossa koetaan samoja asioita kuin muissakin yhteisöissä, eletään yhdessä, käsitellään konflikteja ja jaetaan vastuuta. Samalla leiri on myös ihanaa lomaa: siellä saa tankata itseensä voimia.

Kansainvälisillä leireillä on tosi inspiroivaa tavata pitkään mukana olleita ihmisiä, joilla on paljon taitoja NVC-ilmaisussa ja ryhmäprosessin vetämisessä. Monella leirillä olen seurannut, miten he toimivat ja ilmaisevat itseään ja oikein imenyt itseeni oppia heiltä. Yksi iso oppimiskokemus minulle on ollut konfliktien hyväksyminen. Alussa yllätyin ja jopa säikähdin sitä, että näilläkin leireilläkin syntyy konflikteja ja ettei niitä aina saada ratkaistua kaikkien tarpeita tyydyttävällä tavalla. Olin näköjään olettanut, että NVC-yhteisössä nyt ainakin pitäisi osata elää riitelemättä!

Sittemmin olen nähnyt useita konflikteja ja ymmärtänyt, että ne kuuluvat elämään ihan aina, kun ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa. Jotkut kansainvälisten leirien konkarit jopa heittävät konflikteista hurttia huumoria ja käynnistävät vaikka vedonlyönnin: mistä tällä leirillä riidellään? Se voi olla vapauttavaa, ja ainakin minulle huumori voi olla hyvä tapa luoda yhteyttä ja katsoa asioita vähän etäämmältä. Oman kokemuksen myötä on tosin tullut myös lempeää myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, että konfliktin kohtaaminen voi etenkin ensikertalaiselle olla hämmentävää ja pelottavaa. Vähitellen olen itsekin oppinut enemmän hyväksymään sen, että ihmisyydessä ja yhteisöissä on vaikeitakin asioita, ja ehkä niitä ei tarvitsekaan ratkaista – ehkä joskus voidaan vain elää niiden kanssa.

Kävin ensimmäisen NVC-koulutukseni Ruotsissa, Liv Larsson oli kouluttajana – silloin Suomessa ei vielä ollut RVO-koulutusta – ja pian sen jälkeen osallistuin ensimmäiselle leirilleni Englannissa. Siellä syntyi iso ryhmäkonflikti siitä, että vaikka leiri oli täynnä, yksi tyyppi oli päättänyt kuitenkin tulla leirille jonon ohi ja pystytti vain tyynesti telttansa. Jotkut reagoivat voimakkaasti ja olivat sitä mieltä, että kukaan ei voi noin vain päättää tulla, kun leiri on täynnä ja jonotuslistallakin on ihmisiä. Toiset taas kokivat, että kun hän kerran on täällä, ei häntä voi poiskaan ajaa - ja kenellä olisi siinä tapauksessa siihen valtuudet?

En muista, miten tilanne ratkesi. Sovittelua ja empaattista kuuntelua oli suuntaan ja toiseen, ja ihmiset ilmaisivat voimakkaitakin mielipiteitä monena päivänä, kun ryhmä kokoontui iltaisin. Waldemar kuitenkin pysyi mukana koko leirin ajan. No Talent Show’ssa esitettiin laulu, jossa hänestä olikin tullut Voldemort! Jotkut varmaan kokivat, että huumori ja nauru laukaisivat tilanteen –näin tämä nyt meni ja kokemuksen voi ottaa oppimisen kannalta. Toiset varmaan kokivat, että tämä ei ole naurun paikka – yhdessä sovittujen sääntöjen kunnioittaminen on niin tärkeää.

 Tanskan leirillä konfliktin aiheena olivat lasten pyssyleikit. Jotkut olivat sitä mieltä, että väkivallattoman vuorovaikutuksen leirillä ei voida sallia sellaista. Toiset pitivät lasten leikkeihin puuttumista tekopyhänä. Keskustelu velloi kiihkeänä koko ryhmän yhteisessä kokoontumisessa. Minulle on jäänyt tärkeänä oppina mieleen, miten fasilitoijat silloin ottivat tilanteesta kopin, ja tajusin silloin selkeämmin, mitä tapahtuu, jos asiaa käsitellään 150 ihmisen ryhmässä. Yksi haluaa reagoida, toinen reagoi edellisen puheenvuoroon, kolmas ei halua käyttää keskusteluun yhteistä aikaa, neljännellä, viidennellä ja kuudennella on jotain muuta jaettavaa, ja niin edelleen – isossa ryhmässä keskusteluun voi kulua koko päivä. Minusta fasilitoijat toimivat taitavasti, kun he ohjasivat konfliktin pienempään ryhmään, jonne kaikki kiinnostuneet saivat tulla. Selkeästi sanottiin myös se, että ne jotka eivät tule, antavat muille valtuudet tehdä asiassa päätöksiä.

Tässäkin tilanteessa jotkut olivat pettyneitä toimintatapaan. Heidän mielestään ehkä konfliktia vaimennettiin. Monet kuitenkin ilmaisivat kiitollisuutta siitä, miten fasilitoijat hoitivat tilanteen: että siitä ei tullut raastavaa pitkää ryhmäprosessia, joka vie kaikkien aikaa ja energiaa. Minulle selkeä fasilitointi loi turvaa.

Minusta konflikteihin voi joskus liittyä sekin, että jos omassa elämässä on käsittelemättömiä asioita, voi tavallaan kaivata draamaa ja sitä, että on tilaisuus olla konfliktien äärellä.

Itävallassa seurasin ihaillen kokeneen fasilitoijan toimintaa. Kolmannen tai neljännen päivän fasilitointia saatetaan pitää vaikeana tehtävänä, koska silloin yleensä ryhmäprosessi on siinä vaiheessa, että konflikteja voi ilmetä. Tämä nainen astui esiin ja veti fasilitoinnin lempeästi ja kaikkia huomioiden, ja kaikesta näkyi, että hän oli valmistellut sen huolellisesti etukäteen. Minusta fasilitoinnissa on tärkeää ilmaista itseään selkeästi, olla läsnä ja olla yhteydessä itseensä, ja myös uskaltaa käyttää valtaa sellaisella tavalla, joka parhaiten palvelee kaikkien tarpeita.

Olen miettinyt paljon, mitkä asiat herättävät ryhmässä luottamusta fasilitoijaan. Minulle luottamusta luovat etukäteen mietityt selkeät raamit, se että asioita on suunniteltu ja että ilmaistaan selkeästi, miten eri tarpeita on yritetty ottaa huomioon. Ihailen kovasti myös sitä, että ihmiset heittäytyvät rohkeasti ryhmän edessä harjoittelemaan fasilitoinnin taitoa. Silloin minusta on tosi tärkeää avoimuus - luottamusta luo myös se, että ilmaisee avoimesti epävarmuutensa silloin kun sitä on."

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, perheleiri, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kesäleiri

Kesän 2018 leiriläisten kokemuksia: "Leiri merkitsee minulle yhteisöä, jossa on turvallista olla"

Perjantai 31.8.2018 klo 11:11 - Sirpa Meriläinen

Kesän 2018 NVC-leirille Ystävyyden majatalossa osallistui RVO-koulutuksen käyneitä rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajia ja heidän puolisoitaan ja lapsiaan.

"Olin ensikertalaisena lasteni kanssa NVC-leirillä, osallistujista tunsin etukäteen vain kourallisen. Paikkakin oli ventovieras. Alku meni ihmetellessä ja laskeutuessa leirilläoloon, mutta vähitellen löytyi rauha ja läsnäolo.

Alkuun vähän varautuneet lapsetkin rohkaistuivat leirin myötä ottamaan yhä enemmän kontaktia toisiin, ja No Talent Show’ssa kuopus intoutui esittämään kaikille keksimänsä Nakkirockin.

Esikoinen summasi leirikokemuksensa: "Ensin oli tyhmää, mutta sitten oli kivaa." Kuopus kommentoi leiriä näin: "Hyvät uutiset oli että oli kavereita, kaverien kanssa pelaamista, omenan paistoa ja löysi mansikoita ja simpukankuoria, oli kivaa kahlata kumppareilla. Huonot uutiset oli että sieltä piti lähteä pois."

Itse vaikutuin leirillä eniten siitä, miten vahva kannatteleva voima tuollainen yhteisö voi olla. Tulin itse kuulluksi ja sain kuunnella muita. Miten parantavaa ja vapauttavaa onkaan tulla monen ihmisen seurassa nähdyksi ja hyväksytyksi, ja että on sellainen tila, jossa voi useamman päivän ajan vuorotella antamisessa ja saamisessa, niin että voi sekä tulla tuetuksi että tukea muita."

-Laura

"Tulin leirille perheenjäsenen mukana tietämättä oikeastaan mitään NVC:stä tai tällaisen leirin toimintatavoista. Leirillä vapaaehtoinen osallisuus ja yhteisöön kuuluminen on tehnyt mukavan rennon fiiliksen olla, osallisena tai vetäytyneempänä! On mielenkiintoista seurata keskusteluja ja oppia koko ajan uutta."

-Pilvi


"Leirille osallistuminen oli minulle hyvin merkityksellinen kokemus. Ihastuin Ystävyyden majatalon ilmapiiriin ja ympäristöön, jossa minun oli helppo rauhoittua, innostua ja luottaa siihen, että saan olla oma itseni. Minulle vasta valmistuneena rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajana oli tärkeää tutustua ”kollegoihini” ja nähdä ja kuulla kuinka he käyttivät NVC:tä kukin omalla tavallaan. Nautin keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasin yhteisöllistä tapaa rakentaa ohjelmaa.

Iloitsin kuinka kumppanini, joka ei ole käynyt RVO-koulutusta, solahti nopeasti mukaan leiriväkeen ja kuinka hänen lapsensa sai nopeasti uusia kavereita. Kumppanini pääsi leirin empatiaryhmässä jyvälle NVC-tyyppisen empatian antamisesta ja vastaanottamisesta, mikä on helpottanut vuorovaikutustamme entisestään ja auttanut meitä tukemaan toisiamme vaikeissakin tilanteissa.

Kipeydessään kasvattavaksi koin leirillä syventyvän ymmärryksen siitä, että vaikka uskon NVC:n monin tavoin helpottavan ihmisten välistä toimintaa, ei se kuitenkaan ole taikakeino, jolla jokaikinen ristiriita saataisiin ratkaistua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Odotan innolla tulevia leirejä ja sitä, että ensi kesänä pystyn toivottavasti osallistumaan koko viikon ajan parin päivän sijaan."

-Reespu

"Ihana ensimmäinen äidin ja 9-vuotiaan pojan leirikokemus! Upeaa vitaalitanssia, aitoutta, empatiaa, iloa ja naurua, lasten kanssa leikkimistä, uusia tuttavuuksia, ristiriitojenkin sovittelua, miljöön tarjoamaa rauhaa ja kauneutta. Tullaan uudestaan!"

-Mirja ja Antoni

"Leiri merkitsee minulle yhteisöä, jossa on turvallista olla. Voin jakaa minulle haavoittuvista aiheista toisille. Esimerkiksi tänä kesänä minulla ja vaimollani oli haastava aihe, jota olimme yhdessä yrittäneet selvittää ja etsiä strategioita, jotta voisimme olla paremmin yhteydessä toisiimme. Huomasimme, että yhdessä emme niitä löytäneet, joten keksimme pyynnön: ”NVC-leirillä kysymme voisiko joku sovitella meidän haastavaa aihetta.” Leirillä esitimme tämän pyynnön ja saimme siihen tukea.

Sovittelu toteutettiin siten, että oli kolme sovittelijaa ja me kaksi. Lisäksi sovittelua saivat seurata muut leirillä olijat, ja vasta sovittelun jälkeen he reagoivat ja antoivat palautetta. Lopputuloksena oli muutamia strategioita, joita olemme pystyneet hyödyntämään. Niiden avulla olemme voineet säilyttää tai luoda uudelleen yhteyttä minun ja vaimoni välillä. Sovittelutilaisuudessa minulla oli riittävän turvallista jakaa perheeni sisäistä dialogia ja tilanteita, joita minun olisi ollut todella pelottavaa jakaa muissa tilanteissa, esimerkiksi vanhempieni tai ystävieni kanssa. Tilaisuudessa oli tilaa ja rauhaa jakaa näitä. Minun oli helpompi tulla kuulluksi sovittelijoiden avulla vaimolleni. Sain myös tukea ymmärtää vaimoani, joten hän tuli paremmin kuulluksi minulle.

Minulla on viisivuotias poika. Edellisenä vuonna huomasimme vaimoni kanssa, että olisimme kaivanneet enemmän virikkeitä hänelle ja kaipasimme myös enemmän yhteisön tukea lapseni kanssa olemiseen. Tänä vuonna päätimme pyytää kuusivuotiasta veljeäni mukaan leirille. Veljeni on poikani hyvä ystävä. Tänä vuonna leirillä oli huomattavasti enemmän lapsia ja leiriajankohtaa oli muutettu viime vuodesta siten, että se ei osunut koulun alkamisaikaan kuten edellisenä vuonna. Pojat leikkivät yhdessä ja tutustuivat muihin leirillä olleisiin lapsiin ensimmäisenä päivänä. Heillä oli turvallista olla leirialueella itsenäisesti. Muut vanhemmat myös seurasivat heidän leikkejään ja seikkailuitaan, jolloin minun turvan ja tuen tarpeeni tyydyttyivät. Myös leiripaikan henkilökunta oli vastannut edellisenä vuonna tehtyyn pyyntöön, ja nuoremmille ihmisille oli nyt mieluisempia ja tutumpia ruokia tarjolla.

Näiden kahden esimerkin lisäksi suosikkitapahtumia ovat yöllä pidetyt ”epäviralliset” keskustelut ja yhdessä oleskelu sekä siitä seurannut huumori. NVC-perheleiri mahdollistaa NVC:stä kiinnostuneiden henkilöiden läheisten tutustumisen NVC-prosessiin ja tukee perheiden tai muiden suhteiden yhteyden syventämistä sekä haastaviin tilanteisiin strategioiden löytymistä. Yhteisöllisyys muodostuu nopeammin perheleirillä kuin missään muualla mitä olen huomannut. Vapauden tarve tyydyttyy nopeasti, kun huomaa että kaikki on vapaaehtoista.

Yhteisö tukee ja ymmärtää yksilöä taustoista, tilanteista ja tunteista riippumatta. Haasteita syntyy vuorovaikutuksessa yhteisön jäsenten välillä. Ne tilanteet ovat lahjoja harjoitella NVC-prosessia ja edistävät oppimisen tarvetta sekä luovat mahdollisuuksia kohdata erilaisia todellisuuksia."

-Tuukka

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: NVC, RVO, perheleiri, rakentava vuorovaikutus, väkivallaton vuorovaikutus, NVC Suomessa, Nonviolent Communication, NVC-kesäleiri

PYYNTÖPELKOA OSA 3 - HÄPEÄ

Perjantai 21.11.2014 klo 12:27 - Sara Hellsten

 Viime kerralla pohdimme millä tavalla ajatus siitä, että meidän täytyy ansaita elantomme ja kenties koko olemassaolon oikeutemme, vaikuttaa siihen miten uskallamme pyytää ja antaa. Siihen näyttää liittyvän myös häpeää. Tällä kerralla tutkimme häpeää, joka liittyy pyytämiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen. Koetamme raapaista tämän ison alueen pintaa ja kurkata sisään häpeän herkkään ja ihmeelliseen maailmaan nyt pyytämisen näkökulmasta.

Mitä on häpeä? Häpeä nähdään NVC -ajattelussa voimakkaana tunnesignaalina sosiaalisista tarpeistamme. Häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä elintärkeästä tosiasiasta, että olemme toisistamme riippuvaisia. Emme itse (eikä ”lauma”) voi hyvin jos tyydytämme omia tarpeitamme tavalla joka "talloo muiden varpaita". Häpeä on voimakas ja kovin epämiellyttävä fyysinen hälytyssignaali koska henkemme on joskus hyvin konkreettisesti ollut kiinni siitä, että saimme kuulua joukkoon ja ”lauma” voi hyvin. Jos jäimme yksin tai lauma oli toimintahäiriöinen eikä kyennyt yhteistyöhön, selviytymismahdollisuudet olivat vähäiset.

Ehkä antamiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen liittyvän häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä herkästä tasapainosta mikä on minun tilani ihmislauman jäsenenä ja mikä sinun? Miten saan ja voin olla olemassa ja tyydyttää tarpeitani? Miten huomioin itseni ja miten huomioin sinut? Tilan ottaminen ja tilan antaminen. Tilan pyytäminen toisilta. Oi kun on herkkää aluetta.

Joskus saatamme kokonaan välttää tilanteita, johon liittyy häpeää, koska pelkäämme niin voimakkaan ja epämiellyttävän tunteen tuntemista. Pelkäämme siis itse häpeää. Jos emme kykene kohtaamaan, ymmärtämään ja käsittelemään häpeää, se voi ohjata meitä tiedostamattamme. Emme uskalla pyytää koska pelkäämme että se kuitenkin olisi toisten mielestä ”liikaa”. Ja jos joku sanoo (tai aistimme että hän haluaisi sanoa) ”ei” pyynnöllemme, saatamme häpeän vallassa tulkita sen merkiksi juuri tästä - olimme ottamassa enemmän tilaa kuin meille kuuluisi. Ylitimme rajan. Häpeä voi myös salamannopeasti muuttua vihaksi (joka on aktiivisempi, ja siksi edes vähän miellyttävämpi tunne): ”Ei sitten, enkä muuten teiltä enää ikinä pyydä mitään!” ”TEIDÄNhän kuuluisi hävetä kun olette noin itsekkäitä!”

Kun häpeän ja olen epävarma omasta tilastani, on myös vaikeaa uskaltaa olla avoin tai ottaa avoimesti vastaan toisten tarjoamaa tukea. Saatan jopa torjua sitä, koska pelkään, etten kuitenkaan ole sen arvoinen ja eivät muut kuitenkaan välitä oikeasti? Oletko joskus kuullut jonkun sanovan tai oletko itse sanonut: ”Voi, voi, kun olet nyt nähnyt vaivaa, eihän sinun olisi tarvinnut MINUN takiani näin paljon”? Ja siitä seuraa usein vaivaantunut yritys vakuuttaa, että kyllähän sinä olet niiiiiiiin tärkeä ja kyllähän minä välitän jne. Joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten seurassa tästä tulee melkein rituaali!

Entä miten vaikeaa voikaan olla sanoa ”ei” toisen pyynnölle jos itse häpeän sitä, että haluaisin kieltäytyä. ”Kuinka minä nyt kehtaisin kieltäytyä tästä, kun se on toiselle niin tärkeää?” ”Kuka minä olen rajoittamaan toisen tilaa ja mahdollisuutta hyvään elämään?” ”Kyllähän minun kuuluisi auttaa - minussa on varmaan joku vika, kun en nyt halua.”

Häpeän vallassa aivot eivät toimi kovin hyvin, koska ovat hälytystilassa, ja voi olla todella vaikeaa kyetä ottamaan toisen ihmisen näkökulmaa. Voi olla myös vaikeaa ymmärtää itseään ja tekee vain mieli paeta koko tilanteesta tai jopa eristäytyä ja yrittää lakata tarvitsemasta muita ihmisiä, ettei tarvitsisi tuntea siihen liittyvää häpeää ja pelkoa enää ikinä!

Olen huomannut itseni kohdalla, että häpeän tiedostaminen, hyväksyminen ja sanominen ääneen helpottaa sen kanssa elämistä. Joskus kykenen siihen. Silloin saatan sanoa esim. ”Voi kun on vaikeaa, kun huomaan että minun tekisi mieli kieltäytyä, kun ajattelen miten paljon sinä olet tukenut minua ja olen niin huolissani siitä, että pitäisit minua jotenkin epäreiluna tai itsekkäänä jos sanon ”ei”. Tai ”jotenkin nolottaa nyt hyväksyä ja ottaa vastaan tätä sinun ihanaa ehdotusta, kun ajattelen etten sitä ansaitse ja haluaisin niin voida luottaa siihen että sinä ihan täydellä sydämellä haluat antaa”. Tai ”tuntuupa tosi herkältä kertoa sinulle ehdotustani, kun niin haluaisin jo etukäteen tietää, että tykkäät ideastani ja koet sen merkitykselliseksi”. 

Saatan tehdä sen ääneen, jos koen tarpeeksi luottamista siinä tilanteessa omaan ja toisen valmiuteen kuulla ja hyväksyä minut häpeäni kanssa. Tai sitten vain hiljaa mielessäni. Molemmat tavat auttavat. Ja empatia auttaa, varsinkin silloin kun koen vaikeaksi kuulla ja hyväksyä itseni. Eli kun joku hyväksyvästi kuuntelee minun kauniita tarpeitani ja auttaa minua tiedostamaan niitä kaikkia. Myös niitä, jotka haluavat tuomitsevien ajatusten kautta tulla esille. Esimerkiksi jos sanon itselleni ”Minä olen aina niin itsekäs!”, joku voi empaattisesti heijastaa sen näin: ”Onko niin, että olet huolissasi kun ajattelet tätä valintaasi, koska haluat olla varma, että kykenet muistamaan vaikeissakin tilanteissa, miten tärkeää sinulle on toimia vastuullisesti ja muita huomioiden?” Tällaiset kysymykset auttavat minua näkemään syvemmälle häpeän alle ja ymmärtämään minkälaista tilaa haluan itselleni ottaa ja minkälaista haluan suoda toisille.

Häpeän muurin ylittäminen ei kuitenkaan ole helppoa ja häpeän näyttäminen toisille on todella haavoittuvaa. Miksi ihmeessä? Kun kerran meillä kaikilla sitä on! Tätä jään pohtimaan, ja olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja asiasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pyyntö, häpeä, empatia

PYYNTÖPELKOA OSA 2 - VAIVALLA ANSAITTU ELINTILA

Lauantai 11.10.2014 klo 14:25 - Sara Hellsten

Viime blogissamme kirjoitimme ajattelutavasta, jossa oletetaan että ihminen perusluonteeltaan haluaa edistää muiden hyvinvointia. Tällä kerralla pohdimme vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja miten se puolestaan saattaa vaikuttaa kykyymme pyytää ja olla ”tarpeellisia ihmisiä”, eli ihmisiä jotka tarvitsevat monia asioita ja myös muita ihmisiä.

Jos oletan, että ihminen on perusluonteeltaan ”itsekäs”, eli haluaa perinpohjaisesti tyydyttää pelkästään omia tarpeitaan (eikä hänellä siis myöskään olisi erityistä omaa tarvetta edistää minun hyvinvointiani), niin pyytäminen on monimutkaista. Silloin saatan ajatella, että jos otan toiselta vastaan, se on toiselta pois ja jään kiitollisuuden velkaan. Se, mitä toiselta ihmiseltä olen saanut, täytyy jollain tavalla korvata, jotta tasapaino suhteessamme säilyy. Samalla tavalla, jos annan jollekin ihmiselle jotain, aikaani, omaisuuttani, palveluksiani tai jopa rakkauttani, niin oletan vaistomaisesti että meidän suhteen ”tilillämme” on resursseja joita voin käyttää silloin kun minä vuorollani jotain tarvitsen. Jos resursseja ei olekaan käytettävissä silloin kun niitä tarvitsisin, suutun ja petyn yhtä raivokkaasti kuin jos pankkitililtäni olisi varastettu rahaa! Olinhan minä sinne sijoittanut!!

Mistä tämä kertoo? Miksi minulle on niin tärkeää tietää että minulla on ”tilillä” käyttöluottoa? Jotta voisin luottaa siihen, että perustarpeeni voisivat tyydyttyä ? Jotta voisin luottaa siihen, että kun minulla on hätä, niin apua on saatavilla? Jotta saisin kokea vastavuoroisuutta ja luottaa siihen, että minun tarpeillani on väliä muille? Jotta voisin tietää, että minua varten varmasti on olemassa tarpeeksi välittämistä, rakkautta ja hyväksyntää…?

Jos  ajattelemme, että aikamme, palveluksemme, ”välittämisen tekomme” ja jopa ihmissuhteemme ovat keino varmistaa että olemme turvassa, niin elämä on yhtä kaupantekoa. Tuki, yhteys muihin, apu, rakkaus - koko olemassaolo - täytyy ansaita. Usein tähän  liittyy myös ajatus, että resursseja on rajoitetusti ja joudumme keskenämme neuvottelemaan tai jopa taistelemaan siitä vähästä mitä on. Luulen, että monet meistä on kasvatettu tässä uskossa. Tunnistan itsessänikin hyvin vahvasti nyt kirjoittaessani tutut äänet: ”Mutta näinhän se on! Aikaa on rajoitetusti! Raha ei kasva puussa! Ei tämä maailma toimisi jos kaikki vain makaisivat sohvillaan ja ottaisivat vastaan taukoamatta. Jonkun on annettava, ja jonkunhan on tehtävä ne työt ja uhraukset jotta on jotain mistä antaa!”

Niin. Vaikeata keksiä vasta-argumentteja. Paitsi siihen, että itse asiassa raha kasvaa puussa. Tai pelloilla, kuulemma. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Seteli). 

Ja uskaltaisinko ihan vähän myös korottaa ääntäni ja kysyä: Entä toimiiko tämä maailma?
Toimiiko maailma tällä hetkellä  niin, että tarpeemme tyydyttyvät? Voiko olla niin, että yhteiskunta, jossa nyt elämme (yleistettynä, totta kai siinä ilmenee hyvin erilaisia ajatustapoja ja rakenteita!) lienee kokonaisuutena enemmän rakennettu jälkimmäiselle ajatusmallille. Ajatukselle siitä, että me ihmiset olemme itsekkäitä, ajattelemme aina ”kotiinpäin” ja olemme vieläpä ehkä laiskoja ja väkivaltaisiakin. Silloin meitä täytyy kasvatuksella opettaa antamaan myös muille, olemaan vähemmän ”itsekkäitä” ja erottamaan oikea väärästä, hyvä pahasta. Meidät on pakotettava oppimaan ja opiskelemaan, tekemään työtä ja olemaan ”kunnon kansalaisia”. Hyviä keinoja tähän ovat tietenkin rankaiseminen kun teemme ”väärin” ja palkitseminen kun teemme ”oikein”. Sekä uhkaaminen, kiristäminen, lahjominen, tuomitseminen, vertailu… Koko paketti.

Voisiko kuitenkin olla niin, että tällainen tapa ajatella, elää ja kasvattaa ei välttämättä olekaan se paras mahdollinen vaihtoehto inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen? Tyydyttyvätkö tarpeemme  nyt? Ovatko ihmiset onnellisia? 

Onko ihminen onnellinen, kun tekee töitä ja palveluksia vain ansaitakseen oikeuden olemassaoloonsa ja elääkseen kunnon kansalaisena? Kun pitää huolta resurssitilinsä saldosta, niin mistä tietää, että on tehnyt tarpeeksi paljon ja saanut riittävästi?

Ovatko ne ihmiset onnellisia, jotka näyttävät vastaanottavan enemmän kuin antavat, ehkä eivät edes ansaitse elantoansa? Entä ne jotka elävät olemassaolonsa rajamailla, eivätkä saa juuri mitään? (Mikä ilmaisu, muuten, ansaita elantonsa! To earn a living! Ansaita eläminen?)

Jos ajattelen, että ihminen teoillaan ansaitsee oikeuden olemassaoloonsa, niin ei ole ihme, että pyytäminen on vaikeaa. Mitä riskejä otan jos pyydän? Onko se mitä toiselta pyydän hänen vaivalla ansaitsemastaan elintilasta pois? Mitä jään velkaa ja mihin sitoudun jos otan vastaan? Ja mitä se tarkoittaa jos toinen sanookin ei?

Pyytävätkö ihmiset ympärilläsi usein sinulta jotain? Miltä se tuntuu? Raskaalta, ikään kuin sinun tarvitsisi antaa jotain itsestäsi pois? Mitä jos annatkin enemmän kuin koet saavasi? Saatko sinä tarpeeksi? Otatko sinä vastaan tarpeeksi?

Haluaisitko sinä antaa enemmän kun tällä hetkellä annat? Miksi et anna? Entä mitä luulet, haluaisivatko ihmiset sinun ympärilläsi antaa sinulle enemmän kuin antavat? Miksi eivät anna?

Löydätkö sinä vastauksia näihin kysymyksiin omassa elämässäsi?

Pyytäminen on moniulotteinen asia. Seuraavassa kirjoituksessa pohdimme, miten pyytämiseen, antamiseen ja vastaanottamiseen voi liittyä myös paljon häpeää - ja miksi. Blogitekstin tarkoitus on jakaa ja herättää ajatuksia, ei kertoa tyhjentävästi miten asiat ”ovat”. Herättääkö teksti ajatuksia tai tunteita? Haluatko pohtia meidän kanssamme? Kommentoi kirjoitusta FB -sivuillamme tai täällä, tai lähetä meille viestiä. 

1 kommentti . Avainsanat: ihmiskuva, itsekkyys, pyytäminen, antaminen, vastaanottaminen, kiitollisuudenvelka

PYYNTÖPELKOA?

Maanantai 22.9.2014 klo 20:11 - Sara Hellsten

Viime viikolla kysyimme FB-sivuillamme, että oletko kertonut mitä tarvitset ja oletko myös pyytänyt sitä. Jotkut totesivat siihen, että eivät ole, ja että siihen puuttuu keinot ja/tai uskallus.


Olemme kuulleet ja huomanneet itse, että pyytäminen on joskus yllättävän haasteellista. Tulevassa blogisarjassa pohdimme syitä tähän. Onko häpeällistä pyytää - ja yli päänsä tarvita jotain johon liittyy muita ihmisiä? Jännittääkö pyytää, koska pelkää miltä se tuntuu jos/kun toinen vastaakin pyyntöömme ”ei”? Ajattelemmeko silloin, ettei tarpeillamme ole väliä? Entä miten vaikeaa on SANOA ”ei” toiselle, joka vihdoin on uskaltanut pyytää meiltä jotain…! Alammeko sokeasti toimia, ettei se ihminen vaan uskoisi ettemme välitä? Vai juoksemmeko karkuun, koska pelottaa kohdata toisen pettymys ja kenties myös ärtymys… Entä kiitollisuudenvelka? Onko sellaista olemassa? Joutuuko sellaiseen vielä enemmän, jos pyytää suoraan jotain asiaa eikä vain jää odottamaan, että ihmiset tekisivät omasta tahdostaan meille palveluksia? Onko se muilta ihmisiltä pois jos me saamme jotain? Näitä ja muitakin aiheita pohdimme tulevien viikkojen aikana.

Marshall Rosenberg, NVC:n perustaja, on sanonut että ”ihminen on onnellisimmillaan silloin kun hän on sanonut tai tehnyt jotain, joka on jollain tavalla rikastuttanut toisen elämää”. Tämä lausuma perustuu siihen, kun hän on luennoillaan ympäri maailmaa, jokaisella mantereella ja lukuisissa eri maissa kysellyt eri kulttuuritaustaisilta ihmisiltä, että mikä on saanut heidät erityisen onnellisiksi ja saanut miltei poikkeuksetta vähän eri sanoin ilmaistuna tämän saman vastauksen. Eli toisen hyvinvoinnin edistäminen voi olla niinkin tärkeää meille, että olemme onnellisimmillamme silloin kun saamme tehdä sitä! 

Silti monet kokevat ja kasvavat siinä uskossa, että on hyvä pärjätä itse. Ihminen on vahva, aikuinen ja vastuullinen, kun kykenee huolehtimaan itse omista tarpeistaan eikä ole riippuvainen muista ihmisistä.  Joskus voidaan mennä niinkin pitkälle, että koetaan vahvuutena nimenomaan se, ettei itse tarvitse mitään. Muiden tarpeet asetetaan etusijalle; ”minä jään kotiin lasten takia - ainut mikä minulle on tärkeää on se, että lapset voivat hyvin”, tai ”totta kai minä haluan auttaa ystävääni avun tarpeessa – ei sillä ole väliä miten rankkaa se minulle on”. ”Kyllä minä pärjään, olen tottunut pärjäämään”. ”Minä olen vahva”. ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”

Miksi? Miksi ihminen, joka ei tarvitse mitään eikä ketään olisi vahva? Vai antaako se vahvan kuvan itsestään, koska ei altistu pelolle ja häpeälle, joka saattaa liittyä tarvitsemiseen ja pyytämiseen?

NVC-filosofian mukaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu tarve edistää muiden hyvinvointia, osallistua siihen, että muilla ihmisillä (ja eläimillä ja koko planeetalla) on onnellinen elämä ja heidän tarpeensa tyydyttyvät. Se on varmaan yksi tärkeä syy siihen, että joskus saatamme valita joidenkin tarpeidemme huomiotta jättämisen, esimerkiksi sen takia, että haluamme edistää vaikka lastemme tai ystävämme hyvinvointia. Unohdamme tai sivuutamme jotenkin ihmeellisellä tavalla sen, että muillakin ihmisillä on samanaikaisesti juuri tämä sama tarve. Myös meidän hyvinvointiamme halutaan edistää - niin kauan kun se on vapaaehtoista eikä sitä koeta vaatimuksena.

Uskotko tähän? Oletko kokenut, että ihmisillä on - ihan oma-  tarve auttaa ja tukea sinua? Että ihmiset ympärilläsi todella haluavat edistää sinun hyvinvointiasi ja ovat silloin onnellisia - jopa onnellisimmillaan? Luotatko siihen? Jos et, onko se (edes osittain) syy siihen miksi et pyydä?

Seuraavassa blogissamme pohdimme sitä, miten oma maailmankatsomuksemme ja perusolettamuksemme ihmisluonnosta voi vaikuttaa siihen, uskallammeko olla tarpeellisia ihmisiä ja pyytää mitä tarvitsisimme. Pysy kanavalla, jos haluat tutkia kykyäsi olla tarpeellinen ja pyytävä ihminen - ja antaa myös muille mahdollisuuden olla onnellisia kun saavat edistää sinun hyvinvointiasi :)

2 kommenttia . Avainsanat: Pyytäminen, NVC, empatia, hyvinvoinnin edistäminen

EMPATIA ON TAITOLAJI JA MYÖTÄTUNNOLLE ON OLEMASSA KIELI!

Torstai 28.8.2014 klo 15:27 - Sara Hellsten

"With empathy we don't direct, we follow. Don't just do something, be there." 
Marshall B.Rosenberg

("Empatialla emme johda vaan seuraamme. Älä vaan tee jotain, ole siinä." 
Marshall B. Rosenberg)


"Mikä ihme myötätunnossa oikein maksaa?" 

Netissä on kiertänyt Helsingin Sanomien julkaisema blogi, joka kertoo myötätunnon puutteesta yhteiskunnassamme ja kirjoittajan turhautumisesta siitä. Hän kysyy, että mikä ihme myötätunnossa maksaa? Ja miksi ihmisille on niin vaikeata olla toiselleen oikeasti läsnä? Kirjoittaja ihmettelee sitä, että joskus jopa vaikuttaa siltä, että alamme kilpailemaan siitä kenellä on pahempi olla.

Myötätunnon puutteesta kärsii moni ihminen tänä päivänä, ja uskomme, että se on yksi ihmisen perustarpeista. Sen lisäksi, että yhteiskunnan rakenteet (kilpailu, kiire, taloudellinen paine, jne.) eivät monellakaan tavalla tue ihmisten kohtaamista, niin meiltä ihmisiltä monesti yksinkertaisesti puuttuu taidot siihen! Kukaan ei ole näyttänyt, saatikka sitten opettanut meille, miten voimme kohdata toisen (ja itsemme) empaattisesti. Mitä voimme ja mitä kannattaa sanoa kun joku voi huonosti? Kuinka käsittelemme sitä, mitä meissä itsessämme tapahtuu samanaikaisesti? Muistatko tilanteita jossa  vaikka itse säikähdit tai nolostuit tai turhauduit jostain mitä joku toinen kertoi, etkä tiennyt mitä sanoa tai vastata...? Millä tavalla voimme kuunnella toista ihmistä ja olla hänelle läsnä niin, että se tukee hänen hyvinvointiaan - ja tuntuu meistäkin hyvältä? 
Kun emme tiedä mitä tehdä, yritämme kuitenkin tehdä jotain. Koska välitämme! Haluamme edistää toisten hyvinvointia - se kuuluu meidän perusluonteeseemme. Kun emme muuta tiedä, niin alamme ehkä antamaan hyviä vinkkejä ja neuvoja, yritämme rauhoittaa toista "ei se nyt ollut niin vaarallista, ensi kerralla varmaan onnistuu", kerromme omia tarinoitamme; "tiedätkö, kun minä kerran olin samanlaisessa tilanteessa, niin...", lohdutamme ja kannustamme. Tai olemme samaa mieltä "joo, mä tiien JUST miltä tuo tuntuu" ja säälimme toista "no on sulla kyllä ollut kurjaa, on kyllä ihan totta ettei kukaan ansaitse tuollaista kohtelua". Tai alamme itse voimaan niin huonosti, koska toisen alakuloisuus tarttuu ja yritämme suojella itseämme sanomalla jotain ympäripyöreätä ja livahdamme paikan päältä mahdollisimman nopeasti. Tai sitten jäämme vellomaan yhdessä koko maailman epäoikeudenmukaisuudessa ja kurjuudessa. 
Nämä tavat kohdata toisiamme ja itseämme ovat yleisiä, ja uskomme, että se johtuu myös siitä ettemme tiedä muista tavoista! Me näemme koulutuksissamme joka viikko ihmisiä, jotka ovat tulleet opettelemaan empatiataitoja ja myötätunnon kieltä ja kuulemme usein siitä, miten erilaiselta ja joskus vaikealta se tuntuu alussa. Ihan kuin opettelisi uuden kielen! Ja miten paljosta neuvomisesta ja säälimisestä on poisopittavaa... Ja miten helpottavalta se tuntuu, kun asiat alkavat “kolahtamaan”, kun oikeasti kykenee olemaan toiselleen (ja itselleen) läsnä tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Ja turvalliselta, koska tietää, mitä voi tehdä ja sanoa osoittaakseen läsnäolonsa. Ja miten se herättää kiitollisuutta sekä itsessä että toisessa ihmisessä. 
Näitä taitoja on siis mahdollista opetella ja harjoitella! Haluaisimme siksi houkutella  sinut mukaan haasteeseen! Mitä jos sinä tekisitkin tänään tietoisen valinnan kohdata yhden ihmisen (kumppanisi, lapsesi, vanhempasi, työkaverisi, ystäväsi, asiakkaasi) myötätuntoisesti, kun hän valittaa ja kertoo, tai näyttää vain kiehuvan jostain asiasta, mikä häntä vaivaa? Tämän voit tehdä joko miettimällä mielessäsi tai sanomalla ääneen mitä arvelet hänen tuntevan ja tarvitsevan juuri tuolloin? 
Se voi kuulostaa tältä: "Oletko tosi pettynyt, kun haluaisit niin kuulla arvostusta pomoltasi?" sen sijaan että sanot "joo, kuulostaa tosi paskalta tyypiltä tuo pomosi". 
Tai vaikka "Oletko ihmeissäsi ja haluaisit todella ymmärtää miksi minä pyysin sinua siivoamaan lelusi juuri nyt?" sen sijaan että sanot "Kuule, kaikki täällä siivoavat omat sotkunsa, koska näin asiat toimivat meidän perheessä".
"Oletko tosi turhautunut kun kaipaat niin paljon tulla kuulluksi tässä asiassa?" sen sijaan että livahdat paikalta koska ihminen toistaa samaa asiaa viidettä kertaa. 
Tai voit tietenkin sanoa itsellesi "Oi, nyt huomaan itse olevani todella jännittynyt ja tarvitsisin tukea tähän projektiin" sen sijaan, että katsot itsesi peiliin ja sanot "Nyt ryhdistäydyt ja tartut tähän kiinni, ei auta tuollainen nössöily, ei kukaan tule luottamaan sinuun jos et luota itseesi!".
Voit joko ilmaista arvauksesi ääneen tai olla vain hiljaa ja kuunnella toista, nyökätä välillä - ja ihmetellä sitä miten paljon helpommalta tuntuu olla toiselle läsnä silloin kun keskityt siihen miten hän voi, mitä hän tuntee ja tarvitsee, sen sijaan että mietit kuumeisesti päässäsi miten voisit häntä auttaa tai miten voisit päästä livahtamaan tilanteesta mahdollisimman nopeasti!
Tartutko haasteeseen? Ja kerrotko meille miten meni? :)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Myötätunto, empatia