SAVANNA-BLOGI

PYYNTÖPELKOA OSA 3 - HÄPEÄ

Perjantai 21.11.2014 klo 12:27 - Sara Hellsten

 Viime kerralla pohdimme millä tavalla ajatus siitä, että meidän täytyy ansaita elantomme ja kenties koko olemassaolon oikeutemme, vaikuttaa siihen miten uskallamme pyytää ja antaa. Siihen näyttää liittyvän myös häpeää. Tällä kerralla tutkimme häpeää, joka liittyy pyytämiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen. Koetamme raapaista tämän ison alueen pintaa ja kurkata sisään häpeän herkkään ja ihmeelliseen maailmaan nyt pyytämisen näkökulmasta.

Mitä on häpeä? Häpeä nähdään NVC -ajattelussa voimakkaana tunnesignaalina sosiaalisista tarpeistamme. Häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä elintärkeästä tosiasiasta, että olemme toisistamme riippuvaisia. Emme itse (eikä ”lauma”) voi hyvin jos tyydytämme omia tarpeitamme tavalla joka "talloo muiden varpaita". Häpeä on voimakas ja kovin epämiellyttävä fyysinen hälytyssignaali koska henkemme on joskus hyvin konkreettisesti ollut kiinni siitä, että saimme kuulua joukkoon ja ”lauma” voi hyvin. Jos jäimme yksin tai lauma oli toimintahäiriöinen eikä kyennyt yhteistyöhön, selviytymismahdollisuudet olivat vähäiset.

Ehkä antamiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen liittyvän häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä herkästä tasapainosta mikä on minun tilani ihmislauman jäsenenä ja mikä sinun? Miten saan ja voin olla olemassa ja tyydyttää tarpeitani? Miten huomioin itseni ja miten huomioin sinut? Tilan ottaminen ja tilan antaminen. Tilan pyytäminen toisilta. Oi kun on herkkää aluetta.

Joskus saatamme kokonaan välttää tilanteita, johon liittyy häpeää, koska pelkäämme niin voimakkaan ja epämiellyttävän tunteen tuntemista. Pelkäämme siis itse häpeää. Jos emme kykene kohtaamaan, ymmärtämään ja käsittelemään häpeää, se voi ohjata meitä tiedostamattamme. Emme uskalla pyytää koska pelkäämme että se kuitenkin olisi toisten mielestä ”liikaa”. Ja jos joku sanoo (tai aistimme että hän haluaisi sanoa) ”ei” pyynnöllemme, saatamme häpeän vallassa tulkita sen merkiksi juuri tästä - olimme ottamassa enemmän tilaa kuin meille kuuluisi. Ylitimme rajan. Häpeä voi myös salamannopeasti muuttua vihaksi (joka on aktiivisempi, ja siksi edes vähän miellyttävämpi tunne): ”Ei sitten, enkä muuten teiltä enää ikinä pyydä mitään!” ”TEIDÄNhän kuuluisi hävetä kun olette noin itsekkäitä!”

Kun häpeän ja olen epävarma omasta tilastani, on myös vaikeaa uskaltaa olla avoin tai ottaa avoimesti vastaan toisten tarjoamaa tukea. Saatan jopa torjua sitä, koska pelkään, etten kuitenkaan ole sen arvoinen ja eivät muut kuitenkaan välitä oikeasti? Oletko joskus kuullut jonkun sanovan tai oletko itse sanonut: ”Voi, voi, kun olet nyt nähnyt vaivaa, eihän sinun olisi tarvinnut MINUN takiani näin paljon”? Ja siitä seuraa usein vaivaantunut yritys vakuuttaa, että kyllähän sinä olet niiiiiiiin tärkeä ja kyllähän minä välitän jne. Joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten seurassa tästä tulee melkein rituaali!

Entä miten vaikeaa voikaan olla sanoa ”ei” toisen pyynnölle jos itse häpeän sitä, että haluaisin kieltäytyä. ”Kuinka minä nyt kehtaisin kieltäytyä tästä, kun se on toiselle niin tärkeää?” ”Kuka minä olen rajoittamaan toisen tilaa ja mahdollisuutta hyvään elämään?” ”Kyllähän minun kuuluisi auttaa - minussa on varmaan joku vika, kun en nyt halua.”

Häpeän vallassa aivot eivät toimi kovin hyvin, koska ovat hälytystilassa, ja voi olla todella vaikeaa kyetä ottamaan toisen ihmisen näkökulmaa. Voi olla myös vaikeaa ymmärtää itseään ja tekee vain mieli paeta koko tilanteesta tai jopa eristäytyä ja yrittää lakata tarvitsemasta muita ihmisiä, ettei tarvitsisi tuntea siihen liittyvää häpeää ja pelkoa enää ikinä!

Olen huomannut itseni kohdalla, että häpeän tiedostaminen, hyväksyminen ja sanominen ääneen helpottaa sen kanssa elämistä. Joskus kykenen siihen. Silloin saatan sanoa esim. ”Voi kun on vaikeaa, kun huomaan että minun tekisi mieli kieltäytyä, kun ajattelen miten paljon sinä olet tukenut minua ja olen niin huolissani siitä, että pitäisit minua jotenkin epäreiluna tai itsekkäänä jos sanon ”ei”. Tai ”jotenkin nolottaa nyt hyväksyä ja ottaa vastaan tätä sinun ihanaa ehdotusta, kun ajattelen etten sitä ansaitse ja haluaisin niin voida luottaa siihen että sinä ihan täydellä sydämellä haluat antaa”. Tai ”tuntuupa tosi herkältä kertoa sinulle ehdotustani, kun niin haluaisin jo etukäteen tietää, että tykkäät ideastani ja koet sen merkitykselliseksi”. 

Saatan tehdä sen ääneen, jos koen tarpeeksi luottamista siinä tilanteessa omaan ja toisen valmiuteen kuulla ja hyväksyä minut häpeäni kanssa. Tai sitten vain hiljaa mielessäni. Molemmat tavat auttavat. Ja empatia auttaa, varsinkin silloin kun koen vaikeaksi kuulla ja hyväksyä itseni. Eli kun joku hyväksyvästi kuuntelee minun kauniita tarpeitani ja auttaa minua tiedostamaan niitä kaikkia. Myös niitä, jotka haluavat tuomitsevien ajatusten kautta tulla esille. Esimerkiksi jos sanon itselleni ”Minä olen aina niin itsekäs!”, joku voi empaattisesti heijastaa sen näin: ”Onko niin, että olet huolissasi kun ajattelet tätä valintaasi, koska haluat olla varma, että kykenet muistamaan vaikeissakin tilanteissa, miten tärkeää sinulle on toimia vastuullisesti ja muita huomioiden?” Tällaiset kysymykset auttavat minua näkemään syvemmälle häpeän alle ja ymmärtämään minkälaista tilaa haluan itselleni ottaa ja minkälaista haluan suoda toisille.

Häpeän muurin ylittäminen ei kuitenkaan ole helppoa ja häpeän näyttäminen toisille on todella haavoittuvaa. Miksi ihmeessä? Kun kerran meillä kaikilla sitä on! Tätä jään pohtimaan, ja olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja asiasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pyyntö, häpeä, empatia

PYYNTÖPELKOA OSA 2 - VAIVALLA ANSAITTU ELINTILA

Lauantai 11.10.2014 klo 14:25 - Sara Hellsten

Viime blogissamme kirjoitimme ajattelutavasta, jossa oletetaan että ihminen perusluonteeltaan haluaa edistää muiden hyvinvointia. Tällä kerralla pohdimme vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja miten se puolestaan saattaa vaikuttaa kykyymme pyytää ja olla ”tarpeellisia ihmisiä”, eli ihmisiä jotka tarvitsevat monia asioita ja myös muita ihmisiä.

Jos oletan, että ihminen on perusluonteeltaan ”itsekäs”, eli haluaa perinpohjaisesti tyydyttää pelkästään omia tarpeitaan (eikä hänellä siis myöskään olisi erityistä omaa tarvetta edistää minun hyvinvointiani), niin pyytäminen on monimutkaista. Silloin saatan ajatella, että jos otan toiselta vastaan, se on toiselta pois ja jään kiitollisuuden velkaan. Se, mitä toiselta ihmiseltä olen saanut, täytyy jollain tavalla korvata, jotta tasapaino suhteessamme säilyy. Samalla tavalla, jos annan jollekin ihmiselle jotain, aikaani, omaisuuttani, palveluksiani tai jopa rakkauttani, niin oletan vaistomaisesti että meidän suhteen ”tilillämme” on resursseja joita voin käyttää silloin kun minä vuorollani jotain tarvitsen. Jos resursseja ei olekaan käytettävissä silloin kun niitä tarvitsisin, suutun ja petyn yhtä raivokkaasti kuin jos pankkitililtäni olisi varastettu rahaa! Olinhan minä sinne sijoittanut!!

Mistä tämä kertoo? Miksi minulle on niin tärkeää tietää että minulla on ”tilillä” käyttöluottoa? Jotta voisin luottaa siihen, että perustarpeeni voisivat tyydyttyä ? Jotta voisin luottaa siihen, että kun minulla on hätä, niin apua on saatavilla? Jotta saisin kokea vastavuoroisuutta ja luottaa siihen, että minun tarpeillani on väliä muille? Jotta voisin tietää, että minua varten varmasti on olemassa tarpeeksi välittämistä, rakkautta ja hyväksyntää…?

Jos  ajattelemme, että aikamme, palveluksemme, ”välittämisen tekomme” ja jopa ihmissuhteemme ovat keino varmistaa että olemme turvassa, niin elämä on yhtä kaupantekoa. Tuki, yhteys muihin, apu, rakkaus - koko olemassaolo - täytyy ansaita. Usein tähän  liittyy myös ajatus, että resursseja on rajoitetusti ja joudumme keskenämme neuvottelemaan tai jopa taistelemaan siitä vähästä mitä on. Luulen, että monet meistä on kasvatettu tässä uskossa. Tunnistan itsessänikin hyvin vahvasti nyt kirjoittaessani tutut äänet: ”Mutta näinhän se on! Aikaa on rajoitetusti! Raha ei kasva puussa! Ei tämä maailma toimisi jos kaikki vain makaisivat sohvillaan ja ottaisivat vastaan taukoamatta. Jonkun on annettava, ja jonkunhan on tehtävä ne työt ja uhraukset jotta on jotain mistä antaa!”

Niin. Vaikeata keksiä vasta-argumentteja. Paitsi siihen, että itse asiassa raha kasvaa puussa. Tai pelloilla, kuulemma. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Seteli). 

Ja uskaltaisinko ihan vähän myös korottaa ääntäni ja kysyä: Entä toimiiko tämä maailma?
Toimiiko maailma tällä hetkellä  niin, että tarpeemme tyydyttyvät? Voiko olla niin, että yhteiskunta, jossa nyt elämme (yleistettynä, totta kai siinä ilmenee hyvin erilaisia ajatustapoja ja rakenteita!) lienee kokonaisuutena enemmän rakennettu jälkimmäiselle ajatusmallille. Ajatukselle siitä, että me ihmiset olemme itsekkäitä, ajattelemme aina ”kotiinpäin” ja olemme vieläpä ehkä laiskoja ja väkivaltaisiakin. Silloin meitä täytyy kasvatuksella opettaa antamaan myös muille, olemaan vähemmän ”itsekkäitä” ja erottamaan oikea väärästä, hyvä pahasta. Meidät on pakotettava oppimaan ja opiskelemaan, tekemään työtä ja olemaan ”kunnon kansalaisia”. Hyviä keinoja tähän ovat tietenkin rankaiseminen kun teemme ”väärin” ja palkitseminen kun teemme ”oikein”. Sekä uhkaaminen, kiristäminen, lahjominen, tuomitseminen, vertailu… Koko paketti.

Voisiko kuitenkin olla niin, että tällainen tapa ajatella, elää ja kasvattaa ei välttämättä olekaan se paras mahdollinen vaihtoehto inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen? Tyydyttyvätkö tarpeemme  nyt? Ovatko ihmiset onnellisia? 

Onko ihminen onnellinen, kun tekee töitä ja palveluksia vain ansaitakseen oikeuden olemassaoloonsa ja elääkseen kunnon kansalaisena? Kun pitää huolta resurssitilinsä saldosta, niin mistä tietää, että on tehnyt tarpeeksi paljon ja saanut riittävästi?

Ovatko ne ihmiset onnellisia, jotka näyttävät vastaanottavan enemmän kuin antavat, ehkä eivät edes ansaitse elantoansa? Entä ne jotka elävät olemassaolonsa rajamailla, eivätkä saa juuri mitään? (Mikä ilmaisu, muuten, ansaita elantonsa! To earn a living! Ansaita eläminen?)

Jos ajattelen, että ihminen teoillaan ansaitsee oikeuden olemassaoloonsa, niin ei ole ihme, että pyytäminen on vaikeaa. Mitä riskejä otan jos pyydän? Onko se mitä toiselta pyydän hänen vaivalla ansaitsemastaan elintilasta pois? Mitä jään velkaa ja mihin sitoudun jos otan vastaan? Ja mitä se tarkoittaa jos toinen sanookin ei?

Pyytävätkö ihmiset ympärilläsi usein sinulta jotain? Miltä se tuntuu? Raskaalta, ikään kuin sinun tarvitsisi antaa jotain itsestäsi pois? Mitä jos annatkin enemmän kuin koet saavasi? Saatko sinä tarpeeksi? Otatko sinä vastaan tarpeeksi?

Haluaisitko sinä antaa enemmän kun tällä hetkellä annat? Miksi et anna? Entä mitä luulet, haluaisivatko ihmiset sinun ympärilläsi antaa sinulle enemmän kuin antavat? Miksi eivät anna?

Löydätkö sinä vastauksia näihin kysymyksiin omassa elämässäsi?

Pyytäminen on moniulotteinen asia. Seuraavassa kirjoituksessa pohdimme, miten pyytämiseen, antamiseen ja vastaanottamiseen voi liittyä myös paljon häpeää - ja miksi. Blogitekstin tarkoitus on jakaa ja herättää ajatuksia, ei kertoa tyhjentävästi miten asiat ”ovat”. Herättääkö teksti ajatuksia tai tunteita? Haluatko pohtia meidän kanssamme? Kommentoi kirjoitusta FB -sivuillamme tai täällä, tai lähetä meille viestiä. 

1 kommentti . Avainsanat: ihmiskuva, itsekkyys, pyytäminen, antaminen, vastaanottaminen, kiitollisuudenvelka

PYYNTÖPELKOA?

Maanantai 22.9.2014 klo 20:11 - Sara Hellsten

Viime viikolla kysyimme FB-sivuillamme, että oletko kertonut mitä tarvitset ja oletko myös pyytänyt sitä. Jotkut totesivat siihen, että eivät ole, ja että siihen puuttuu keinot ja/tai uskallus.


Olemme kuulleet ja huomanneet itse, että pyytäminen on joskus yllättävän haasteellista. Tulevassa blogisarjassa pohdimme syitä tähän. Onko häpeällistä pyytää - ja yli päänsä tarvita jotain johon liittyy muita ihmisiä? Jännittääkö pyytää, koska pelkää miltä se tuntuu jos/kun toinen vastaakin pyyntöömme ”ei”? Ajattelemmeko silloin, ettei tarpeillamme ole väliä? Entä miten vaikeaa on SANOA ”ei” toiselle, joka vihdoin on uskaltanut pyytää meiltä jotain…! Alammeko sokeasti toimia, ettei se ihminen vaan uskoisi ettemme välitä? Vai juoksemmeko karkuun, koska pelottaa kohdata toisen pettymys ja kenties myös ärtymys… Entä kiitollisuudenvelka? Onko sellaista olemassa? Joutuuko sellaiseen vielä enemmän, jos pyytää suoraan jotain asiaa eikä vain jää odottamaan, että ihmiset tekisivät omasta tahdostaan meille palveluksia? Onko se muilta ihmisiltä pois jos me saamme jotain? Näitä ja muitakin aiheita pohdimme tulevien viikkojen aikana.

Marshall Rosenberg, NVC:n perustaja, on sanonut että ”ihminen on onnellisimmillaan silloin kun hän on sanonut tai tehnyt jotain, joka on jollain tavalla rikastuttanut toisen elämää”. Tämä lausuma perustuu siihen, kun hän on luennoillaan ympäri maailmaa, jokaisella mantereella ja lukuisissa eri maissa kysellyt eri kulttuuritaustaisilta ihmisiltä, että mikä on saanut heidät erityisen onnellisiksi ja saanut miltei poikkeuksetta vähän eri sanoin ilmaistuna tämän saman vastauksen. Eli toisen hyvinvoinnin edistäminen voi olla niinkin tärkeää meille, että olemme onnellisimmillamme silloin kun saamme tehdä sitä! 

Silti monet kokevat ja kasvavat siinä uskossa, että on hyvä pärjätä itse. Ihminen on vahva, aikuinen ja vastuullinen, kun kykenee huolehtimaan itse omista tarpeistaan eikä ole riippuvainen muista ihmisistä.  Joskus voidaan mennä niinkin pitkälle, että koetaan vahvuutena nimenomaan se, ettei itse tarvitse mitään. Muiden tarpeet asetetaan etusijalle; ”minä jään kotiin lasten takia - ainut mikä minulle on tärkeää on se, että lapset voivat hyvin”, tai ”totta kai minä haluan auttaa ystävääni avun tarpeessa – ei sillä ole väliä miten rankkaa se minulle on”. ”Kyllä minä pärjään, olen tottunut pärjäämään”. ”Minä olen vahva”. ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”

Miksi? Miksi ihminen, joka ei tarvitse mitään eikä ketään olisi vahva? Vai antaako se vahvan kuvan itsestään, koska ei altistu pelolle ja häpeälle, joka saattaa liittyä tarvitsemiseen ja pyytämiseen?

NVC-filosofian mukaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu tarve edistää muiden hyvinvointia, osallistua siihen, että muilla ihmisillä (ja eläimillä ja koko planeetalla) on onnellinen elämä ja heidän tarpeensa tyydyttyvät. Se on varmaan yksi tärkeä syy siihen, että joskus saatamme valita joidenkin tarpeidemme huomiotta jättämisen, esimerkiksi sen takia, että haluamme edistää vaikka lastemme tai ystävämme hyvinvointia. Unohdamme tai sivuutamme jotenkin ihmeellisellä tavalla sen, että muillakin ihmisillä on samanaikaisesti juuri tämä sama tarve. Myös meidän hyvinvointiamme halutaan edistää - niin kauan kun se on vapaaehtoista eikä sitä koeta vaatimuksena.

Uskotko tähän? Oletko kokenut, että ihmisillä on - ihan oma-  tarve auttaa ja tukea sinua? Että ihmiset ympärilläsi todella haluavat edistää sinun hyvinvointiasi ja ovat silloin onnellisia - jopa onnellisimmillaan? Luotatko siihen? Jos et, onko se (edes osittain) syy siihen miksi et pyydä?

Seuraavassa blogissamme pohdimme sitä, miten oma maailmankatsomuksemme ja perusolettamuksemme ihmisluonnosta voi vaikuttaa siihen, uskallammeko olla tarpeellisia ihmisiä ja pyytää mitä tarvitsisimme. Pysy kanavalla, jos haluat tutkia kykyäsi olla tarpeellinen ja pyytävä ihminen - ja antaa myös muille mahdollisuuden olla onnellisia kun saavat edistää sinun hyvinvointiasi :)

2 kommenttia . Avainsanat: Pyytäminen, NVC, empatia, hyvinvoinnin edistäminen

EMPATIA ON TAITOLAJI JA MYÖTÄTUNNOLLE ON OLEMASSA KIELI!

Torstai 28.8.2014 klo 15:27 - Sara Hellsten

"With empathy we don't direct, we follow. Don't just do something, be there." 
Marshall B.Rosenberg

("Empatialla emme johda vaan seuraamme. Älä vaan tee jotain, ole siinä." 
Marshall B. Rosenberg)


"Mikä ihme myötätunnossa oikein maksaa?" 

Netissä on kiertänyt Helsingin Sanomien julkaisema blogi, joka kertoo myötätunnon puutteesta yhteiskunnassamme ja kirjoittajan turhautumisesta siitä. Hän kysyy, että mikä ihme myötätunnossa maksaa? Ja miksi ihmisille on niin vaikeata olla toiselleen oikeasti läsnä? Kirjoittaja ihmettelee sitä, että joskus jopa vaikuttaa siltä, että alamme kilpailemaan siitä kenellä on pahempi olla.

Myötätunnon puutteesta kärsii moni ihminen tänä päivänä, ja uskomme, että se on yksi ihmisen perustarpeista. Sen lisäksi, että yhteiskunnan rakenteet (kilpailu, kiire, taloudellinen paine, jne.) eivät monellakaan tavalla tue ihmisten kohtaamista, niin meiltä ihmisiltä monesti yksinkertaisesti puuttuu taidot siihen! Kukaan ei ole näyttänyt, saatikka sitten opettanut meille, miten voimme kohdata toisen (ja itsemme) empaattisesti. Mitä voimme ja mitä kannattaa sanoa kun joku voi huonosti? Kuinka käsittelemme sitä, mitä meissä itsessämme tapahtuu samanaikaisesti? Muistatko tilanteita jossa  vaikka itse säikähdit tai nolostuit tai turhauduit jostain mitä joku toinen kertoi, etkä tiennyt mitä sanoa tai vastata...? Millä tavalla voimme kuunnella toista ihmistä ja olla hänelle läsnä niin, että se tukee hänen hyvinvointiaan - ja tuntuu meistäkin hyvältä? 
Kun emme tiedä mitä tehdä, yritämme kuitenkin tehdä jotain. Koska välitämme! Haluamme edistää toisten hyvinvointia - se kuuluu meidän perusluonteeseemme. Kun emme muuta tiedä, niin alamme ehkä antamaan hyviä vinkkejä ja neuvoja, yritämme rauhoittaa toista "ei se nyt ollut niin vaarallista, ensi kerralla varmaan onnistuu", kerromme omia tarinoitamme; "tiedätkö, kun minä kerran olin samanlaisessa tilanteessa, niin...", lohdutamme ja kannustamme. Tai olemme samaa mieltä "joo, mä tiien JUST miltä tuo tuntuu" ja säälimme toista "no on sulla kyllä ollut kurjaa, on kyllä ihan totta ettei kukaan ansaitse tuollaista kohtelua". Tai alamme itse voimaan niin huonosti, koska toisen alakuloisuus tarttuu ja yritämme suojella itseämme sanomalla jotain ympäripyöreätä ja livahdamme paikan päältä mahdollisimman nopeasti. Tai sitten jäämme vellomaan yhdessä koko maailman epäoikeudenmukaisuudessa ja kurjuudessa. 
Nämä tavat kohdata toisiamme ja itseämme ovat yleisiä, ja uskomme, että se johtuu myös siitä ettemme tiedä muista tavoista! Me näemme koulutuksissamme joka viikko ihmisiä, jotka ovat tulleet opettelemaan empatiataitoja ja myötätunnon kieltä ja kuulemme usein siitä, miten erilaiselta ja joskus vaikealta se tuntuu alussa. Ihan kuin opettelisi uuden kielen! Ja miten paljosta neuvomisesta ja säälimisestä on poisopittavaa... Ja miten helpottavalta se tuntuu, kun asiat alkavat “kolahtamaan”, kun oikeasti kykenee olemaan toiselleen (ja itselleen) läsnä tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Ja turvalliselta, koska tietää, mitä voi tehdä ja sanoa osoittaakseen läsnäolonsa. Ja miten se herättää kiitollisuutta sekä itsessä että toisessa ihmisessä. 
Näitä taitoja on siis mahdollista opetella ja harjoitella! Haluaisimme siksi houkutella  sinut mukaan haasteeseen! Mitä jos sinä tekisitkin tänään tietoisen valinnan kohdata yhden ihmisen (kumppanisi, lapsesi, vanhempasi, työkaverisi, ystäväsi, asiakkaasi) myötätuntoisesti, kun hän valittaa ja kertoo, tai näyttää vain kiehuvan jostain asiasta, mikä häntä vaivaa? Tämän voit tehdä joko miettimällä mielessäsi tai sanomalla ääneen mitä arvelet hänen tuntevan ja tarvitsevan juuri tuolloin? 
Se voi kuulostaa tältä: "Oletko tosi pettynyt, kun haluaisit niin kuulla arvostusta pomoltasi?" sen sijaan että sanot "joo, kuulostaa tosi paskalta tyypiltä tuo pomosi". 
Tai vaikka "Oletko ihmeissäsi ja haluaisit todella ymmärtää miksi minä pyysin sinua siivoamaan lelusi juuri nyt?" sen sijaan että sanot "Kuule, kaikki täällä siivoavat omat sotkunsa, koska näin asiat toimivat meidän perheessä".
"Oletko tosi turhautunut kun kaipaat niin paljon tulla kuulluksi tässä asiassa?" sen sijaan että livahdat paikalta koska ihminen toistaa samaa asiaa viidettä kertaa. 
Tai voit tietenkin sanoa itsellesi "Oi, nyt huomaan itse olevani todella jännittynyt ja tarvitsisin tukea tähän projektiin" sen sijaan, että katsot itsesi peiliin ja sanot "Nyt ryhdistäydyt ja tartut tähän kiinni, ei auta tuollainen nössöily, ei kukaan tule luottamaan sinuun jos et luota itseesi!".
Voit joko ilmaista arvauksesi ääneen tai olla vain hiljaa ja kuunnella toista, nyökätä välillä - ja ihmetellä sitä miten paljon helpommalta tuntuu olla toiselle läsnä silloin kun keskityt siihen miten hän voi, mitä hän tuntee ja tarvitsee, sen sijaan että mietit kuumeisesti päässäsi miten voisit häntä auttaa tai miten voisit päästä livahtamaan tilanteesta mahdollisimman nopeasti!
Tartutko haasteeseen? Ja kerrotko meille miten meni? :)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Myötätunto, empatia